Suomentanut Teuvo Pakkala

Otava, Helsinki, 1912.

ENSIMÄINEN OSA.

I.

Olin löytölapsi. Mutta olin jo kahdeksanvuotias, kun vielä olin siinä luulossa, että minulla oli äiti niinkuin muillakin lapsilla, ja äitinäni pidin Barberinin emäntää. Sillä aina kun itkin, hän sulki minut syliinsä ja hyvitellen keinutteli minua, kunnes kyyneleeni kuivuivat. Ja kun joulukuun lumiset tuulet pyryttivät akkunat valkoisiksi, niin hän palelevia käsiäni ja jalkojani hieroi lämpöisillä käsillään. Kun kesäisin, ollessani tien laitamilla tai kankaalla paimentamassa lehmäämme, minut yllätti rankkasade, niin hän kiiruhti minua vastaan ja suojasi minut hameellaan, käärien sen hartioilleni. Ja aina hän minulle puheli, minua katseli ja hyväili ja nuhteli lempeästi.

Kylä, jossa asuimme, oli nimeltään Chavanon. Se on keskisen Ranskan köyhimpiä seutuja. Kaikkialla vain laajoja kanervanummia ja korkeita kankaita, joissa tuimat tuulet pieksävät käyräoksaisia vaivaispuita, joita hapsottaa siellä täällä. Oikeita puita ei näe kuin laaksoissa, missä jokivarrella on kapeita hedelmällisiä maakaistaleita. Siellä kasvaa suuria kastanjoita ja tanakoita tammia. Muutamassa tällaisessa laaksossa virtavan puron varrella oli talo, jossa vietin lapsuuteni ensimäiset vuodet. — Kahdeksanteen ikävuoteeni saakka en ollut koskaan nähnyt talon isäntää. Tämä nimittäin oli kivityöntekijä, ja niinkuin useimmat tämän seudun miehistä, oli hän työansioilla Parisissa. Eikä hän ollut käynyt kotonaan koko minun muistini aikana. Hän vain lähetti silloin tällöin jonkun kotia palaavan toverinsa mukana tietoja: "Miehenne on terveenä, työ käy hyvin, ja hän lähetti nämä rahat teille."

Siinä hänen terveisensä. Työ pidätti häntä siellä, sillä hän aikoi koota rahoja vanhojen päiväin varaksi, jotta voisi elellä vaimonsa kanssa huolettomia päiviä, kun ei enää kykene työhön.

Muutamana marraskuun päivänä illan suussa, ollessani puita pilkkomassa, tuli eräs mies ja pysähtyi veräjälle, jonka yli katseli minua ja kysyi, asuiko tässä Barberinin emäntä. Käskin hänen käydä taloon. Hän työnsi veräjän auki, joka vinkui saranoissaan, ja sitten hän verkalleen asteli talolle. "Terveisiä Parisista", sanoi hän.

Nuo yksinkertaiset sanat olin kuullut jo monastikin, mutta minusta niissä oli nyt eri sävy kuin ennen, jolloin aina jatkona oli: "Miehenne on terveenä ja työ sujuu hyvin."

"Hyvä Jumala", Barberinin emäntä huudahti kädet ristissä, "Jéromen on varmaan käynyt huonosti!"

"Niin on, vaan ei ole toki syytä noin säikähtyä. Miehenne on loukkautunut, se on tosi, vaan ei hän kuollut ole. Kuitenkin jäänee raajarikoksi iäkseen. Tätä nykyä hän on sairaalassa, jossa minäkin olin. Olimme siellä vierustovereita, ja kun lähdin kotia, niin hän pyysi minua sivumennessäni pistäytymään täällä kertomassa, miten asiat ovat."

Mies kertoi meille, miten Barberin oli ollut musertua kaatuneiden telineiden alle.

Barberinin emäntä olisi halunnut lähteä Parisiin, mutta matka oli pitkä ja kallis. Seuraavana aamuna lähdimme kysymään neuvoa pastorilta. Pastori ei pitänyt viisaana, että Barberinin emäntä lähtee Parisiin ennenkuin saa tarkempia tietoja, onko hänen menostaan miehelleen mitään hyötyä. Pastori kirjoitti sairaalan pastorille, ja muutamain päiväin kuluttua saatiin vastaus. Kirjeessä kiellettiin Barberinin emäntä tulemasta Parisiin, mutta käskettiin hänen lähettää määrätty summa rahaa miehelleen, koska tämä aikoi nostaa oikeusjutun rakennuttajaa vastaan saadakseen korvausta. Vieri päiviä, vieri viikkoja, ja aina vähänväliä tuli kirjeitä, joissa pyydettiin lähettämään lisää rahoja. Viimeisessä kirjeessä pyydettiin kiireemmin kuin koskaan ennen, ja käskettiin myydä lehmä, jos ei muuten ole enää rahoja.

Myydä lehmä! Mitä surua ja mielenmustuutta onkaan näissä sanoissa. Lehmä oli elättänyt meidät, Barberinin emännän ja minut. Mutta se ei ollut ainoastaan elättäjämme, vaan toverimmekin ja ystävämme. Me sitä hyväilimme, me sille puhelimme kuin ystävällemme konsanaan, ja se meitä ymmärsi, ja me taas puolestamme sen suurista, pyöreistä ja lempeistä silmistä ymmärsimme, mitä se tahtoi ja mitä sen mielessä liikkui. Sanalla sanoen, me sitä rakastimme, ja se meitä. Ja siitäkö meidän nyt piti luopua? Niin, eihän rahoja enää ollut, lehmä piti siis myydä.

Lehmän ostaja tuli. Kullanomena parka, aivan kuin olisi ymmärtänyt mitä oli tekeillä, ei tahtonut millään lähteä, navetasta ja ammui kauheasti. "Käy ajamaan", käski kauppias minua ja ojensi minulle ruoskan.

"Ei niin", sanoi Barberinin emäntä ja kävi lehmää puhuttelemaan lempeästi: "Tule Kullanomena, tule ämmäni, tule."

Ja Kullanomena lähti. Tielle tultua kauppias sitoi sen kärryjen perään, jolloin sen oli pakko seurata, kun hevonen veti. Kauan aikaa kuulimme Kullanomenan ammumista palattuamme taloon.

Nyt ei ollut enää maitoa, ei voita. Aamulla vain kuiva leipäpalanen ja illalla perunoita suolan kanssa. Pian tämän jälkeen oli laskiainen. Viime vuonna laskiaisena oli äiti tehnyt minulle laskiaiskakun ja minä olin sitä syönyt niin mielelläni, että hän oli oikein hyvillään. Mutta nyt ei ollut enää Kullanomenaa, ei siis maitoa eikä voita laskiaiskakkuun, ja minusta tuntui, että nyt ei ollut enää laskiaistakaan. Mutta Barberinin emäntä hämmästytti minua. Hänellä ei tosin ollut tapana lainata mitään, mutta nyt hän oli käynyt pyytämässä toisesta naapurista kipeneen voita ja toisesta vähän maitoa, ja kun puolenpäivän aikaan tulin kotia, niin hän oli täydessä puuhassa laittamassa laskiaiskakkua.

"Arvaatko, Remi poikani, mitä tässä teen? Ettei mieleni olisi surkea, laitan laskiaiskakun. Silmäähän sinne kaukaloon."

Siellä oli maitoa, voita, munia ja kolme omenaa.

"Ojennahan tänne ne munat ja kuori sitten ne omenat!"

Kun taikina oli vastattu, niin hän asetti taikinapurtilon liedelle.

Taikina nousi hyvin ja levitti käydessään huoneeseen makean maidon ja munan hajun. "Pilkohan risuja", sanoi äiti, "ja tee hyvä tuli".

Minä en kahta käskyä tarvinnut. Pian suuri tuli loimusi liedessä ja valoi häilyvää hohdettaan huoneeseen. Äiti otti seinältä paistinpannun ja asetti sen tulelle, otti voita veitsenkärjellä pienen nokareen ja pani pannuun, jossa se ratisten suli. Sitä makeaa hajua! Se sai suun vesille, ja tuntui sitä makeammalle, kun emme pitkiin aikoihin olleet saaneet sellaista haistella. Ja miten hauskalta kuuluikaan voin rätinä ja kihinä! Niin kiintynyt kuin olinkin sitä kuuntelemaan, huomasin kuitenkin kopinaa etehisestä. Kukahan meitä nyt tulee häiritsemään? Varmaan joku naapuri tulee asioilleen. Sen tarkemmin en joutanut asiaa tuumailemaan, sillä äiti juuri kaatoi valkoista taikinaa pannuun, ja tämä oli tärkeä hetki, niin ettei joutanut muuta ajattelemaan. Samassa sauva kolahti kynnykseen ja ovi kiskaistiin auki.

"Kuka se on?" kysyi äiti kääntymättä tulijaa katsomaan.

Tulija oli mies, puettu valkoiseen puseroon ja kädessä sauva.
"Täällähän juhlitaan!" hän sanoi kumealla äänellä.

"Hyvä Jumala!" äiti huudahti ja pani pannun kiireesti maahan. "Jérome!" Hän tarttui minua kädestä ja työnsi miehen luo, joka oli pysähtynyt ovensuuhun. "Siinä on isäsi."

II.

Menin tervehtimään, mutta hän kohotti keppinsä. "Mikä tämä on?" hän sanoi. "Sinä minulle sanoit…"

"Niin sanoin", keskeytti äiti, "vaan se ei ollut totta, sillä kun…"

"Vai niin!" sanoi mies ja lähestyi minua keppi pystyssä, ja minä vaistomaisesti vetäysin syrjään.

Mitähän minä olin tehnyt? Minkävuoksi hän minua niin kohteli?

"Huomaan, että pidätte laskiaista", hän sanoi. "Sehän sattuikin mainiosti, sillä minun on tuima nälkä. Mitä on illalliseksi?"

"Paistan kakkua."

"Niinpä näkyy, vaan kakulla et sammuta nälkää mieheltä, joka on tallustellut kolmattakymmentä penikulmaa."

"Mutta muutakaan ei ole. Emmehän osanneet arvata, että tulet."

"Eikö mitään illalliseksi?" mies ihmetteli ja katseli ympärilleen. "Onhan tuossa voita." Hän silmäili kattoon, jossa aina oli ollut sianlihaa riippumassa. Mutta nyt sillä kohtaa ei ollut pitkiin aikoihin ollut kuin tyhjä koukku. Orressa riippui sipulikimppuja. Hän pudotti niitä sauvallaan muutamia. "Neljä viisi sipulia ja kipene voita, niin saadaan hyvä herkku", hän sanoi. "Ota pois kakkulaitoksesi pannusta ja paista sipulia!"

Äiti ei puhunut sanaakaan, alkoi vain joutuisasti hommata mitä miehensä käski. Ja mies istahti siksi aikaa penkille uuninloukkoon. Minä en ollut uskaltanut liikahtaa siitä, mihin olin paennut. Istuin pöytää vasten nojallani ja katselin miestä. Hän oli viidenkymmenen vaiheilla ja tuiman näköinen, hyvin karkeakasvoinen. Pää oli kallellaan oikealle olkapäälle, varmaankin saamansa vamman takia, ja se teki hänet vielä oudomman näköiseksi. — Äiti oli asettanut taas pannun tulelle.

"Tuon vertaisella voillako aiot sen laatia?" kysyi mies, sieppasi voilautasen ja kaasi kaiken voin pannuun.

Ajattelin, että tuoko mies, joka näytti olevan niin julma, olisi isä? Isä! Tätä sanaa pyörittelin mielessäni. Minä en ollut koskaan oikein ajatellut tarkalleen, mikä isä on. Mutta katsellessani tätä, joka oli kuin pilvistä pudonnut, tunsin tuskallista pelkoa.

"Siinä sinä istut kuin mikähän patapölkky. Pane lautasia pöytään!" tiuskaisi mies minulle.

Tottelin kiireellä. Keitos oli valmis. Muori kaatoi sen lautasille. Mies tuli pöytään ja alkoi syödä, silmäten minua vähänväliä. "Eikö tuo tavallisestikaan syö tuon enempää?" kysyi hän viitaten minua lusikallaan.

"Kyllä hän on hyvä syömään", vastasi äiti, joka kulki edestakaisin valmiina palvelemaan miestään.

"Sitä pahempi! Kunpa ei edes söisi", murisi hän ja tikasi minulle sitten: "Sinun ei siis ole nyt nälkä?"

"Ei."

"No laittaudu nukkumaan siitä, ja heti, muuten minä suutun."

Niin meilläkin kuin muissa maalaistaloissa oli sama huone keittiönä ja makuuhuoneena. Peräloukossa oli äidin sänky ja toisessa minun. Minä riisuin kiireesti ja pistäysin maata. Mutta ei sitä vain nukuta käskyn mukaan. Minä olin siksi levoton, peloissani ja allamielin, että uni pysyi ulohtaalla. Tämäkö mies olisi isäni! Minkävuoksi hän minua sitten kohteli noin ankarasti? Nenä puristettuna sängynselkää vasten, minä koetin karkottaa näitä ajatuksia mielestäni ja nukkua, niinkuin oli käsketty, mutta se oli mahdotonta! Kotvasen kuluttua kuulin jonkun tulevan vuoteeni luo. Raskaista askelista huomasin heti, ettei se ollut äiti. Kuuma henkäys tuntui niskassani. "Nukutko?" kuului käheä ääni.

Minä en uskaltanut vastata.

"Hän nukkuu", sanoi äiti. "Hän nukkuu heti kun vuoteelleen kaatuu.
Voit huoleti puhua."

Minun olisi pitänyt sanoa, etten nuku, mutta enhän uskaltanut.

"No miten on sinun oikeusjuttusi?" kysyi äiti.

"Olen hävinnyt. Tuomarit sanoivat, että oli oma syyni, kun olin telineitten alla, niin että rakennuttaja ei ole velvollinen maksamaan minulle mitään korvausta." Hän löi nyrkkiä pöytään vihan vimmassa. "Rahamme ovat menneet", sanoi hän. "Minä olen raajarikko, kurjuus käy meitä ahdistamaan. Eikö siinä ole jo kylliksi. Mutta kun tulen kotia, niin täällä on vielä elätti, tuo poika. Minkävuoksi et tehnyt niinkuin olin käskenyt? Hä?"

"En voinut."

"Et ole voinut viedä löytölasten talolle?"

"Ei sitä niinkään vain helposti voi viedä lasta, jota rakastaa."

"Eihän se ole sinun lapsesi."

"Minä aioin hänet viedä, mutta lapsi tuli sairaaksi, enkä voinut häntä silloin viedä sinne kuolemaan."

"Kuinka vanha hän nyt on?"

"Kahdeksan vuoden."

"Sillä iällä hänen ei ole enää hauska mennä sinne, mutta ei auta."

"Jérome, sinä et vie poikaa sinne."

"Mikä estäisi? Luuletko, että voimme elättää häntä koko ikänsä."

Syntyi hetkeksi äänettömyys, ja minä sain vetää henkeä. Olin niin levoton, että olin aivan tukehtua.

"Kylläpä olet Parisissa muuttunut, Jérome", sanoi äiti vihdoin.

"Parisissa olen muuttunut, se on tosi, minusta on siellä tullut raajarikko. Ja miten nyt tulemme toimeen, miten elämme? Meillä ei ole rahoja, lehmä on myyty. Ja kun meillä ei ole mitä syödä, niin pitäisikö olla vielä elätettävä lapsi, joka ei ole edes omamme?"

"Hän on ahkera, viisas ja hyväsydäminen. Hän meitä vielä auttaa, kun varttuu."

"Siihen on aikoja, ja millä siihen asti elätämme?"

"Mutta jos hänen vanhempansa tulisivat häntä hakemaan, niin mitä sanoisit?"

"Jos hänellä olisi vanhempia, niin totta kai jo kahdeksassa vuodessa olisivat ehtineet hakea ja löytää. Ovat ehkä kuolleet."

"Vaan jos eivät ole? Ja jos jonakuna päivänä tulevat kysymään? Niin minusta tuntuu, että tulevat."

"No, jos tulevat, niin neuvomme heidät lastentalolle. Ja sinne vien pojan huomenna. Nyt lähden tervehtimään Francoista. Tunnin kuluttua palaan."

Ovi aukeni ja sulkeutui. Minä hyppäsin pystyyn: "Äiti!"

Hän riensi vuoteeni luo.

"Ethän anna minua viedä lastentalolle?"

"En, en, pikku Remini, en!" Hän suuteli minua hellästi ja sulki syliinsä. Hänen hyväilynsä rohkaisi minua ja pysähdytti kyyneleeni. "Sinä et nukkunutkaan?" sanoi hän minulle leppeästi.

"En saanut unta."

"Sinä siis kuulit kaikki, mitä Jérome sanoi?"

"Kuulin. Sinä et siis ole minun äitini, vaan eipä hänkään ole minun isäni!"

Toisesta olin pahoillani, mutta toisesta hyvilläni.

"Sinä olet ollut minulle kuin oma lapsi, niin että en ole hennonut sinulle sanoa, miten asia oikeastaan on", selitti äiti. "Vanhemmistasi ei tiedetä mitään. Kun Jérome Parisissa eräänä aamuna pimeän hämyssä meni työhön, niin hän kuuli lapsen itkua muutaman talon puutarhan porttikäytävästä ja huomasi lapsen makaavan portinpielessä. Kun Jérome katseli ympärilleen saadakseen apua, niin hän näki muutaman miehen lähtevän suuren puun takaa ja menevän tiehensä. Mies epäilemättä oli piiloutunut sinne katsomaan, tuliko joku ottamaan lapsen, jonka hän oli pannut portinpieleen. Jéromen siinä miettiessä, mitä tuli tehdä, saapui toisia työmiehiä, ja päätettiin viedä lapsi poliisikonttoriin. Lapsi oli jonkun kuuden kuukauden vanha, ja kaikki vaatteet ja vaipat, joihin hän oli kääritty, osottivat, että hän oli rikkaitten vanhempain lapsi. Hänet oli ehkä varastettu ja sitten jätetty. Niin poliisikomisarius selitti. Komisarius kirjoitti kaikki, mitä Jérome tiesi, ja myöskin selityksen lapsen vaatteista, joissa ei ollut mitään nimeä, ja sanoi lähettävänsä lapsen löytölastentaloon, jollei joku läsnäolevista tahtoisi ottaa. Vanhemmat varmaan hakevat lastaan ja maksavat runsaasti sille, joka on ottanut lapsen hoitoonsa, oli komisarius selittänyt. Ja siihen oli Jérome sanonut, että hän ottaa. Minulla oli silloin juuri samanikäinen lapsi, mutta minun ei ollut vaikea ruokkia kahtakin. Ja niin minusta tuli äitisi. Kolmen kuukauden kuluttua oma lapseni kuoli ja minä kiinnyin sinuun yhä enemmän. Minä unhotin, että sinä et ole omani. Ikävä asia, ettei Jérome voinut unhottaa, vaan kolmen vuoden kuluttua, kun vanhempasi eivät tulleet sinua noutamaan, tai eivät olleet sinua löytäneet, hän käski viedä sinut lastentaloon. Sinä olet kuullut, minkävuoksi hänen käskyään en ole totellut."

Minä tartuin hänen kaulaansa: "Älä anna, äiti, hänen minua viedä, ethän anna? Minä rukoilen sinua."

"Ei sinua, lapseni, viedä. Minä pidän siitä huolen. Jérome ei ole paha ihminen, sen sinä vielä näet. Suru ja toimeentulon huolet ovat hänen mielensä katkeroittaneet. Mutta me teemme työtä, sinä myöskin."

"Minä teen mitä vain tahdotte. Vaan ei lastentalolle!"

"Ei, ei. Mutta mene nyt nukkumaan, ettei hän tapaa sinua valveilla." Suudeltuaan minua hän käänsi minut seinään päin. Minä olisin tahtonut nukkua, mutta mieleni oli niin kiihtynyt, että uni ei tullut. — Barberinin emäntä ei siis ollut äitini, ja kuitenkin hän oli niin hyvä ja niin lempeä. Mutta kukahan oli äitini? Olisiko hän vielä parempi ja lempeämpi? Se on mahdotonta. Mutta sen ymmärsin, että isä ei olisi voinut olla niin julma kuin Barberin eikä minua katselisi sellaisella silmällä eikä uhkaisi kepillä. Ja hän aikoi viedä minut lastentalolle. Voikohan äiti estää?

Kylmä kalisutti hampaitani. Enkä minä saanut unta. Ja Barberin pian tulee kotia! Mutta onneksi hän ei tullutkaan niin pian kuin oli aikonut, ja minä olin nukahtanut ennen hänen tuloaan.

III.

Aamulla herätessäni heti ensimäiseksi koettelin sänkyäni ja katselin ympärilleni, että oliko minut viety. Barberin ei koko aamuna puhunut minulle mitään, ja minä aloin uskoa, että hän oli luopunut koko aikeestaan. Mutta puolenpäivän aikaan hän käski minun ottaa lakkini ja tulla hänen mukaansa. Minä säikähdin ja käännyin katsomaan äitiä rukoillakseni häneltä apua. Hän salaa viittasi minua tottelemaan, mutta samalla hän teki kädellä liikkeen, joka minua rohkaisi. Ja sanaa puhumatta lähdin Barberinin mukaan. Koko sillä pitkällä matkalla, joka meiltä oli kylään, hän ei puhunut minulle sanaakaan. Hän vain asteli edellä, pää kallellaan, vähänväliä silmäsi taakseen, että tulinko minä siellä hänen jäljessään. Kylässä kaikki ohikulkevat katselivat meitä, sillä minä olin vastahakoisen näköinen kuin kahlekoira.

Kun menimme kahvilan ohi, niin ovella seisova mies kutsui Barberinia tulemaan sisään. Barberin tarttui minua korvasta ja pyöräytti edellään menemään. Minusta tuntui hyvin huojentavalta. Kahvila ei minusta tuntunut niin vaaralliselta paikalta, ja toisekseen olin pitkät ajat tuuminut mielessäni uteliaana, että mikähän se on tuo Neitsyt Maarian ravintolan kahvila. Usein sivu kulkiessani olin kuullut sieltä laulua ja huutoa, niin että akkunat tärisivät. Mitähän siellä tehtiin? Nyt saan nähdä.

Barberin istahti pöydän ääreen isännän kanssa, joka meidät oli käskenyt sisään, ja minä istahdin kamiinin luo ja katselin ympärilleni. Toisella puolen huonetta, minua vastapäätä, oli suurikasvuinen, valkopartainen ukko, joka oli niin hullunkurisessa puvussa, etten moista ollut vielä nähnyt. Päässä harmaja huopahattu, koristettu punaisilla ja viheriöillä sulilla, hihaton lammasnahkatakki, karvapuoli sisällepäin. Sen alta näkyi toisen takin samettiset hihat, jotka ennen aikaan lienevät olleet siniset. Villaiset säärystimet ulottuivat polviin asti ja olivat pauloitetut punaisilla nauhoilla, jotka kiertelivät ristiin säärien ympäri. Hän istui tuolilla, nojaten kyynärpäällä toisen jalan varaan koukistettuun polveen, leuka kämmenpään varassa. En vielä ikänäni ollut nähnyt ihmistä niin liikkumattomana; hän oli aivan kuin mikähän puusta tehty pyhimys kirkossamme. Hänen tuolinsa alla istui kolme koiraa hievahtamatta. Niistä oli kaksi villakoiraa, toinen valkoinen, toinen musta, ja kolmas oli pieni, vikkelän ja lempeän näköinen. Valkoisella villakoiralla oli päässä vanha sotamieslakki, joka oli nahkahihnalla kiinnitetty leuan alle. Minä katselin ukkoa uteliaana ja ihmeissäni, ja sillä aikaa Barberin ja kahvilan isäntä puhelivat matalalla äänellä, mutta minä kuulin, että oli kysymys minusta. Barberin sanoi lähteneensä viemään minua pormestarin luo, että tämä toimittaisi vaivaishoidolta maksun minun kasvattamisestani. Tämän siis äiti oli saanut aikaan, ja minä ymmärsin heti, että jos Barberin saisi jotakin maksua siitä, että piti minua luonaan, niin minun ei tarvitsisi pelätä enää. Tuo vieras vanhus, vaikka ei siltä näyttänytkään, kuunteli myöskin tätä keskustelua. Yhtäkkiä hän viittasi kädellään minua ja sanoi Barberinille:

"Tämäkö poika se on teille vaivaksi?"

"Se juuri."

"Ja uskotteko, että paikkakuntanne vaivaishoitohallitus rupeaa maksamaan?"

"Totta kai, kun tällä ei ole vanhempia, ja kun tämä on ollut minun elätettävänäni, niin jonkun kai täytyy maksaa hänen edestään, sehän on oikeus ja kohtuus, eikö niin?"

"Kai, kai, mutta luuletteko, että kaikki, mikä on oikein ja kohtuullista, myöskin tehdään? Minä uskon, ettette koskaan saa maksua, jota pyydätte."

"No sitten poika saa mennä lastentalolle."

"Minä ehkä tietäisin keinon, miten hänestä pääsette ja voitte vähän hyötyäkin", sanoi vanhus jonkun aikaa mietittyään.

"Neuvokaa se keino, niin minä tarjoan pullon viiniä ja oikein hyvällä sydämellä."

"Käskekää tuoda pöytään", sanoi ukko siirtyen pöytään. la samalla hänen nahkatakkinsa povi liikkui kummallisesti, niin että minä luulin hänellä olevan povessakin koiran. Katselin ukkoa ja pelkäsin kauheasti. "Te ette halua enää elättää tätä poikaa, sillä hänestä on teille kulunkia, eikö niin? Antakaa poika minulle."

"Teille?"

"Niin, tehän haluatte hänestä päästä."

"Tuollainen lapsi, kaunis lapsi, sillä hän on kaunis, katselkaa.
Remi, tule tänne!"

"No, älä pelkää, poikaseni", sanoi ukko.

"Katselkaa, eikö hän ole kaunis poika", sanoi Barberin.

"Minä en tahdo väittää, että hän on ruma. Jos hän olisi ruma, niin en ottaisi häntä; minä en halua mitään kummitusta."

"Jospa tämä olisikin joku kaksipäinen kummitus, tai edes kääpiö…"

"Niin ette lähettäisikään häntä lastentalolle", keskeytti ukko. "Te tiedätte, että kummituksilla saa rahaa, joko vuokraamalla tai kulkemalla itse niitä näyttelemässä, Mutta tämä on vain tavallinen lapsi, hänestä ei ole mitään hyötyä."

"Mutta hän on hyvä työtä tekemään", Barberin nyt kehui.

"Hän on heikko työntekijäksi."

"Heikko! Joka on vankka kuin pässi, roteva ja terve. Katsokaahan jalkoja, oletteko nähnyt noin suoria jalkoja koskaan?" Ja Barberin nosti päällystakkini helmoja.

"Liian hienot jalat."

"Ja käsivarret", kehui yhä Barberin, "koetelkaahan hänen käsivarsiaan."

Ukko laihalla kädellään kopeloi jalkojani ja käsivarsiani, pudisti päätään ja oli hyvin tyytymättömän näköinen. Ihan näin kävi, kun lehmänkauppoja tehtiin. Lehmän ostajakin kopeloi Kullanomenaa, pudisti päätään tyytymättömänä ja moitiskeli, mutta lopuksikin osti. Ostaakohan tämä ukkokin minut? Äiti! Äiti! Mutta hän ei ollut täällä minua puolustamassa. Minä seisoin siinä pöydän päässä, ja minua vedettiin ja työnnettiin kauppaa tehtäessä. Vihdoin ukko sanoi:

"Minä otan hänet. Mutta minä en osta, vaan vuokraan ja maksan teille kaksikymmentä markkaa vuodessa."

"Ainoastaan kaksikymmentä markkaa!"

"No, siinä on tarpeeksi, ja minä maksan etukäteen."

Siinä tingittiin ja väiteltiin. Ukko kaivoi kukkarostaan neljä viiden markan hopearahaa ja heläytti ne pöydälle.

"Mutta ajatelkaa", huudahti Barberin, "jos jonakuna päivänä tämän pojan vanhemmat ilmestyisivät."

"No, mitä sitten?"

"Siitä olisi hyötyä niille, jotka ovat lapsen kasvattaneet. Jos en sitä olisi toivonut, niin en olisi häntä koskaan ottanutkaan."

"Ja senvuoksi te nyt ajatte pojan kadulle, ettette enää usko hänen vanhempainsa ilmestyvän. No, sovitaan niin, että jos ilmestyvät, niin jaamme saaliin kahtia, ja minä maksan vuokraa kolmekymmentä markkaa."

"Antakaa neljäkymmentä."

"En, sillä minun ei kannata maksaa enempää siitä työstä, johon hän tulee."

"No, mitä hänellä teetätte?"

"Hän tulee signor Vitaliksen seurueeseen."

"Missä se seurue on?"

"Signor Vitalis olen minä, niinkuin voinette aavistaa, ja seurueeni esittelen teille heti, kun niin haluatte siihen tutustua." Hän avasi lammasnahkatakkinsa ja otti povestaan oudon näköisen eläimen. Se ei ollutkaan koira, niinkuin olin luullut. Tuollaista olentoa en ollut eläissäni nähnyt, ja minä katselin sitä tyhmistyneenä. Sillä oli punainen, kultareunuksilla koristettu pusero, mutta karvaiset käsivarret ja jalat olivat paljaina.

"Hoo, inhottava apina!" huudahti Barberin.

"Kas tässä on joukkoni ensimäinen", sanoi Vitalis, "herra Joli-Coeur, Jalosydän. Joli-Coeur, ystäväni, tervehtikää seuraa." Joli-Coeur nosti käden huulilleen ja lähetti meille sormisuukkosia. "Ja tässä", jatkoi Vitalis viitaten valkoista villakoiraa, "on signor Capi, jolla on kunnia esittää ystävänsä arvoisalle yleisölle. — Capi! Esittely!"

Valkea villakoira, joka tähän asti oli ollut hyvin hiljaa, hypähti vikkelästi jaloilleen, nousi takakäpälilleen, pani etukäpälät ristiin rinnalleen ja sitten kumarsi isännälleen niin syvään, että sotilaslakki kosketti maata. Tämän tehtyään se kääntyi tovereihinsa ja toisella käpälällään viittasi niitä tulemaan. Toiset koirat, jotka koko ajan herkeämättä katsoivat tarkkaavasti toveriaan, nousivat heti pystyyn ja etukäpälillä pidellen toisistaan astuivat arvokkaasti kuusi askelta eteenpäin, sitten kolme askelta taaksepäin ja tervehtivät yleisöä.

"Tällä, jonka nimi on Capi", jatkoi Vitalis, "on ennen ollut nimenä Capitano, joka italiankielellä merkitsee päällikköä. Tämä on älykkäin näistä kaikista ja välittää näille minun käskyni. Tämä nuori, musta keikari on signor Zerbino, joka merkitsee: kohtelias, siivo, kaunis, ja sen nimen se ansaitsee kaikissa suhteissa. Tämä nuori, kainon näköinen henkilö on signora Dolce, ihastuttava englannitar, joka ei suinkaan varastamalla ole saanut suloutta merkitsevää nimeänsä. Näiden merkillisten seuralaisteni kanssa minä kierrän maailmaa ansioikseni, ansaiten milloin enemmän, milloin vähemmän, miten milloinkin onnistaa. — Capi!"

Koira pani käpälänsä ristiin.

"Capi, tulkaa tänne, ystäväni, ja olkaa niin hyvä, erinomaisen hyvä, minä pyydän — minä puhun ylhäisille henkilöille aina näin kohteliaasti — olkaa hyvä ja sanokaa tälle nuorelle pojalle, joka teitä katsoo silmät pyöreinä, paljonko kello on."

Capi tuli isäntänsä luo, pisti käpälänsä lammasnahkatakin alle, veti sieltä esiin hopeakellon, katsoi siihen ja haukahti kaksi kertaa hyvin terävästi ja sitten kolme kertaa heikosti. Kello oli kaksi ja kolme neljännestä.

"Aivan oikein", sanoi Vitalis, "kiitoksia paljon, signor Capi. Olkaa nyt niin hyvä ja kutsukaa signora Dolce köydellä tanssimaan tässä vähän huviksemme."

Capi heti pisti käpälänsä isänsä poveen, josta veti köyden. Sitten se antoi merkin Zerbinolle, joka heti asettui Capia vastapäätä seisomaan. Capi viskasi köyden toisen pään Zerbinolle, ja sitten ne yhdessä alkoivat sitä pyörittää. Kun köysi oli päässyt säännöllisesti pyörimään, niin Dolce syöksähti keskelle ja alkoi hyvin ketterästi hypähdellä katsoen kauniilla silmillään isäntäänsä.

"Te näette", Vitalis sanoi, "että minun oppilaani ovat hyvin nerokkaita. Mutta niiden nero ei tule oikein näkyviin, jollei ole vertailua. Ja senvuoksi otan minä tämän pojan seurueeseeni. Hän näyttelee tyhmyrin osaa, ja minun oppilaitteni nerokkaisuus huomataan selvemmin."

"Hoo! Tyhmyrin osaa", keskeytti Barberin.

"Niin, siihen tarvitaan älyä", Vitalis sanoi, "ja minä luulen, että tämä poika ei ole tyhmä, kunhan hän vain saa vähän opetusta. Ja pianhan nähdään. Jos hän on älykäs, niin hän ymmärtää, että hänen onnekseen on, kun pääsee kulkemaan signor Vitaliksen kanssa, kiertämään Ranskassa ja kymmenissä muissa maissa, viettämään vapaata elämää, joka on toista kuin kuljeksia härkäin jäljissä aina samoilla seuduilla aamusta iltaan. Jos hän ei ole älykäs, niin hän itkee ja huutaa, ja kun Vitalis ei välitä tyhmistä lapsista, niin hän ei ota sellaista mukaansa. Sellainen lapsi saa mennä lastentaloon, jossa on ankara työ ja ruokaa niukalta."

Signor Vitaliksen oppilaat olivat tosin hyvin hupaisia, ja varmaan oli hauskaa aina nähdä uusia seutuja, mutta minun olisi pitänyt jättää äiti. Mutta jos kieltäyn, niin minut viedään lastentaloon. Seisoessani siinä neuvotonna, kyynelten vuotaessa silmistäni, Vitalis taputteli minua poskelle ja sanoi lempeästi: "Kas niin, poika ymmärtää, koska ei huuda. Tuohon pieneen päähän tulee järkeä, ja huomenna…"

"Hyvä herra", sanoin hänelle, "antakaa minun jäädä äidin luo, minä pyydän!" Mutta en saanut enempää sanotuksi, kun Capi keskeytti ruveten kauheasti haukkumaan, ja samalla se syöksähti pöydän luo, jolla apina istui. Sillä aikaa kuin kaikki olivat kääntyneinä minuun, apina käytti hyväkseen tilaisuutta, otti hiljaa isäntänsä viinilasin ja rupesi juomaan. Mutta Capi oli huomannut apinan viekkaan aikeen ja esti sen siitä.

"Herra Joli-Coeur", sanoi Vitalis ankarasti, "te olette aika herkuttelija ja velikulta. Menkää tuonne loukkoon ja kääntykää seinään päin. Ja te, Zerbino, olkaa vartioimassa. Jos hän liikahtaakaan, niin antakaa hänelle tarpeellista kuritusta. Ja te, herra Capi, olette hyvä koira, antakaa minulle käpälänne kiittääkseni teitä." — Apina totteli, ja Capi hyvillään ja ylpeänä ojensi käpälänsä isännälleen. "No nyt", jatkoi Vitalis, "ryhdytäänpä taas asiaamme. Minä siis annan teille kolmekymmentä markkaa."

"Antakaa neljäkymmentä", tinki Barberin.

Syntyi keskustelu taas, mutta Vitalis keskeytti pian: "Pojalla varmaan on täällä ikävä", hän sanoi. "Menköön tuonne pihalle leikkimään." Ja hän antoi samalla merkin Barberinille.

"Niinpä vainenkin", sanoi Barberin, "mene pihalle, mutta pysy siellä niin kauan kuin sinua käsken, muuten julmistun."

Minulla ei ollut muutakaan neuvoa kuin totella, ja minä lähdin pihalle. Mutta eihän minua tietysti haluttanut leikkiä. Istahdin kivelle ja jäin miettimään. Minun kohtaloni tällä hetkellä ratkaistaan. Mitenkähän käy? Kylmä karsi ruumistani. — Runsaan tunnin kuluttua Barberin tuli pihalle. "No, lähdetään nyt kotia", sanoi hän minulle.

Kotia! Minä siis sainkin jäädä kotia, äidin luo? Minua halutti kysyä, mutta en uskaltanut, sillä hän näytti olevan hyvin pahalla tuulella. Kuljettiin sanaa puhumatta. Mutta vähää ennen kuin tultiin kotia, hän pysähtyi ja kääntyi minuun. "Kuule sinä!" hän sanoi minulle ja nipisti koivista. "Jos sinä puhut sanaakaan tästä, niin sinun käy huonosti. Muista siis, että pidät suusi kiinni!"

IV.

"No mitä sanoi pormestari?" kysyi äiti, kun astuimme nisään.

"Emme tavanneet", vastasi Barberin. "Neitsyt Maarian kahvilassa oli tovereita, niin viivähdin siellä, jotta oli myöhäistä enää mennä. Mutta huomenna lähdemme uudestaan."

Siis ei ollut syntynyt kauppoja tuon koiraherran kanssa. Tiellä tullessamme olin miettinyt, että eiköhän ole sulaa petosta tämä kotia palaaminen, mutta tämä epäilys nyt haihtui. Kun huomenna menemme tapaamaan pormestaria, niin olihan selvää, että Barberin ei ollut hyväksynyt Vitaliksen tarjousta. Uhkauksista huolimatta olisin äidille kertonut epäluuloni, mutta en päässyt hetkeksikään hänen kanssaan kahdenkesken. Barberin oli kotona koko illan, ja minun piti mennä maata saamatta puhua äidin kanssa. Päätin, että sanon huomenna. Mutta aamulla herätessäni ei äitiä näkynytkään. Minä hain häntä kaikkialta, ja Barberin kysyi mitä etsin.

"Äitiä."

"Hän on kylällä eikä tule ennenkuin jälkeenpuolisten."

Tämä sai minut hyvin levottomaksi. Äiti ei ollut puhunut kylälle menostaan mitään. Ja minkävuoksi hän ei odottanut siihen saakka, kun mekin lähdemme? Sydäntäni ahdisti salainen pelko, ja minä aavistin vaaran olevan tarjona. Barberinkin katseli minua tavalla, joka ei poistanut levottomuuttani. Karttaakseni hänen katsettaan menin kasvitarhaan. Tämä pieni kasvitarha oli meille varsin suuriarvoinen, sillä siitä me saimme melkein kaiken elatuksemme: perunoita, papuja, kaalia, porkkanoita, nauriita. Siinä ei ollutkaan viljelemätöntä kohtaa. Äiti oli minulle siitä antanut pienen kulmauksen, jota sain viljellä mieleni mukaan, ja minä sitä hoidinkin huolella ja sanoin sitä omaksi puutarhakseni. Siinä olin alkanut viljellä muuatta juurikasvia, joka oli vielä melkein tuntematon seudullamme. Ja olin nyt juuri tätä kylvöäni katsomassa, kun kuulin Barberinin minua käskevän. Kiiruhdin sisään ja hämmästyin kovasti, kun siellä näin Vitaliksen.

Vitalis tuli minua hakemaan, ja sitä varten äiti oli toimitettu kylälle, ettei hän olisi estämässä. Minä tiesin, ettei minulla ollut odotettavissa armoa eikä sääliä Barberinilta, ja sen vuoksi menin Vitaliksen luo: "Hyvä herra, älkää viekö minua, minä rukoilen."

"Mutta poikaseni", sanoi hän minulle lempeästi, "ei sinun ole paha ollaksesi minun kanssani. Minä en lyö lapsia. Ja sinä saat olla oppilaitteni kanssa, jotka ovat hyvin mukavia."

"Missään tapauksessa sinä et jää meille!" sanoi Barberin ja tarttui minua korvasta. "Sinä menet joko herran kanssa tai lastentaloon. Valitse!"

"Minä jään äidin luo."

"Sinä saat minut raivoon!" tiuskaisi Barberin vihoissaan. "Jos haluat, että sinut pitää ajaa täältä keppikyydillä, niin siihen minä olen heti valmis."

"Lapsi kaipaa kasvattajaansa", sanoi Vitalis. "Ei saa lyödä häntä sen vuoksi. Hänellä on hellä sydän, ja se on hyvä merkki."

"Jos rupeatte häntä säälimään, niin hän alkaa ulvoa yhä kovemmin."

"No niin, päätetään asia." Ja Vitalis levitti pöydälle kahdeksan viidenmarkan rahaa, jotka Barberin vikkelästi pisti taskuunsa. "Missä hänen vaatteensa ovat?" kysyi Vitalis.

Barberin antoi pienen, siniseen nenäliinaan sidotun mytyn. Vitalis aukaisi mytyn ja katsoi, mitä siinä oli. Siinä oli kaksi paitaa ja yhdet housut. "Me olimme sopineet, että te annatte hänen vaatteensa, mutta täällähän ei ole kuin rääsyjä."

"Sen enempää hänellä ei ole."

"Jos kysyn lapselta, niin hän sanoo, että te ette puhu totta. Mutta minulla ei ole halua eikä aikaa väittelemään. Pitää joutua taipaleelle. No niin, poikaseni. Mikä on nimesi?"

"Remi."

"No niin, Remi, ota myttysi ja eteenpäin, mars!"

Minä ojensin käteni häntä kohden, sitten Barberinia kohden, mutta kumpikin käänsi päänsä pois, ja minä tunsin Vitaliksen tarttuvan käteeni. Täytyi lähteä. Mennessäni katselin ympärilleni. Kyyneleet sumensivat silmäni, en nähnyt ketään, jolta pyytää apua. Ei yhtään ihmistä tiellä eikä näkyvissä. Minä aloin huutaa: "Äiti!" Kukaan ei vastannut, ja ääneni sammui nyyhkytykseen. Täytyi seurata Vitalista, joka ei hellittänyt kädestäni.

Kohtaloni oli ratkaistu.

"No, Remi, astutaanpa nyt, lapseni", sanoi Vitalis ja veti minua kädestä.

Minä astuin hänen vierellään. Hän ei kävellyt kiireesti, vaan asetti askeleensa minun kulkuni mukaan. Tie kohosi kiemurrellen vuoren kuvetta. Tien käänteessä näin kotitalon, joka pieneni pienenemistään. Usein olin juossut tätä tietä ja tiesin, että viimeisessä mutkassa näin vielä kerran talon, mutta sitten en enää muutamia askeleita kuljettuamme. Edessäni oli tuntematon maailma, takanani talo, jossa olin tähän asti elänyt niin onnellisena ja jota varmaankaan en enää koskaan näe. Vuoren rinnettä oli pitkältä, mutta vihdoinhan se loppui, ja olimme harjalla.

"Antakaa minun vähän levähtää", pyysin häneltä.

"Levähdä vain, poikaseni." Ja nyt hän ensi kerran hellitti käteni. Mutta samalla näin hänen katsovan Capiin ja antavan merkin. Capi heti asettui viereeni ja oli vahtinani. Minä asetuin istumaan tien laitamalle.

Allamme oli laakso, josta olimme nousseet, ja siellä niittyjen ja metsän seasta näkyi kotitalo ja kaikki aivan selvään, vaikka pienempänä. Pihalla astuskeli kana, joka näytti pieneltä kyyhkyseltä. Rakennuksen päässä oli pölkky, jota olin käyttänyt hevosenani. Puro kimaltelevana vyönä kulki viheriässä ruohikossa, ja sen varrella tiesin olevan kaivamani kanavan, johon olin rakentanut vesimyllyn. Kaikki oli tavallisella paikallaan, tuolla käsikärryni, tuolla aurani, joka oli tehty käyristä puunoksista, tuolla kaniinikoppini ja tuolla oma kasvitarhani. Nyt kun muutaman askeleen siirrymme, kaikki katoaa näkyvistäni.

Siinä katsellessani huomasin valkoisen päähineen tiellä, joka kylältä johti talollemme. Päähine katosi metsän taakse, mutta tuli taas pian näkyviin. Siellä tuli äiti, minä tunsin hänen päähineensä. Hän se oli. Hän kulki kiireesti, aivan kuin olisi ollut kotia tulinen hoppu. Hän työnnälti veräjän auki ja juoksujalassa kiiruhti pihan poikki. Sisällä hän ei viipynyt kauan, ja tultuaan taas pihalle hän alkoi juosta sinne tänne. Hän haki minua, ja minä aloin kaikin voimin huutaa: "Äiti! Äiti!" Ääneni ei kuulunut sinne alas asti, se hukkui ilman avaruuteen.

"Mikä sinua vaivaa?" sanoi Vitalis. "Oletko hullu?" En vastannut sanaakaan, silmäni olivat kiinni Barberinin emännässä. Mutta tämä ei arvannut minun olevan niin lähellä eikä huomannut nostaa päätään. Hän meni tielle uudelleen ja katseli joka puolelle. Minä huusin yhä kovemmin, mutta turhaan. Nyt Vitaliskin arvasi asian ja tuli viereeni. Hän heti huomasi valkoisen päähineen. "Poika raukka", sanoi hän hiljaisella äänellä.

Rohkaistuneena hänen sanoistaan rukoilin: "Antakaa minun palata kotia, minä rukoilen teitä."

"Kun olet jo levähtänyt, poikaseni, niin lähdetään taipaleelle", hän sanoi ja tarttui käteeni.

Minä koetin irrottautua, mutta hän piteli lujasti. "Capi, Zerbino!" kutsui hän koiria, ja molemmat tulivat ympärilleni, Capi edelle ja Zerbino jälkeen.

Minä käännyin katsomaan taakseni. En nähnyt enää laaksoa enkä kotitaloa, ainoastaan kaukana siintäviä vuorenharjuja, jotka kohosivat taivaslaelle, ja katseeni katosi äärettömään avaruuteen.

V.

Jonkun neljännestunnin kuljettuamme Vitalis hellitti kädestäni. "Kulje nyt sievästi vierelläni ja muista, että jos yrität karkaamaan, niin Capi ja Zerbino pian sinut saavuttavat, ja niillä on terävät hampaat."

Minulta pääsi nyyhkytys.

"Itke niin paljon kuin haluttaa", sanoi Vitalis. "Mutta koeta ymmärtää, että omaksi hyväksesi olen ottanut sinut mukaani. Mikä sinusta olisi tullut siellä? Sinut olisi viety lastentaloon. Kasvattajasi eivät ole vanhempiasi. Äitisi, joksi häntä sanot, on ollut sinulle hyvä ja rakastaa sinua, pahalta tuntuu sinusta jättää hänet. Mutta ajattele, että hän ei olisi voinut pitää sinua luonaan miehensä vuoksi. Mies ei ole niin paha kuin sinä ehkä luulet. Hän on raajarikko, työhön kykenemätön, ja arveli, että hän ei rupea nälkään kuolemaan sinua elättääkseen. Elämä on usein taistelua, ei voi aina tehdä niinkuin haluaa."

Puhe tuntui minusta järkevältä. Mutta oli muuan seikka, joka vaikutti mieleeni enemmän kuin paraskin puhe, ja se oli ero äidistä. En koskaan enää saa häntä nähdä, kasvattajaani, jota rakastin — äitiä. Ja tämä ajatus nostatti itkun kurkkuuni. Minä astelin Vitaliksen vierellä ja koetin mielessäni kertoa, mitä hän oli sanonut äsken.

Laskeuduttuamme jyrkän rinteen olimme aavalla tasangolla, joka ulottui silmänkantamattomiin. Ei taloa, ei puuta, ei muuta kuin punaista kanervaa ja pieniä pensaita, jotka huojuivat tuulessa. Turhaa olisi minun yrittää karkuun. Ja minne menisin? Kenen luo? Tämä valkopartainen vanhus ei ehkä olekaan niin pelottava kuin alussa olin luullut, hän kenties on hyvinkin hyvä.

Vanhus asteli pitkään ja säännöllisesti, Joli-Coeur olkapäällä, ja koirat juoksentelivat ympärillämme. Silloin tällöin Vitalis sanoi niille jonkun ystävällisen sanan, milloin ranskaksi, milloin toisella kielellä, jota en ymmärtänyt. Ei yksikään niistä näyttänyt väsyneeltä, niinkuin minä olin kuljettuamme tätä autiota aavikkoa pitkän ajan. Minä laahustelin jalkojani, ja vaikea minun oli seurata heitä.

"Nuo sinun saappaasi ovat raskaat", sanoi Vitalis. "Usselissa ostan sinulle uudet, keveämmät kengät."

Se ilahutti mieltäni.

"Onko Ussel vielä kaukana?"

"Sinä siis haluat kenkiä?" sanoi Vitalis naurahtaen. "Minä ostan sinulle housutkin, ja samettitakin ja hatun. Toivon, että kyyneleesi kuivuvat ja jalkasi keventyvät, että jaksat astua kymmenen kilometriä, mitkä meillä vielä on taivalta."

Taivas oli vetäytynyt pilveen ja pian alkoi tihkusade, jota sitten kesti herkeämättä. Vitaliksella oli hyvä suoja nahkatakistaan, jonka alle Joli-Coeur pistäytyi heti, kun tunsi ensimäiset sadepisarat, mutta koirat ja minä kastuimme pian ihoa myöten. Koirat pudistelivat vähänväliä veden itsestään, minulla ei ollut edes tätä luonnon lahjoittamaa etua, niin että minun piti astua vettyneissä vaatteissani, jotka olivat raskaat ja kylmätkin.

"Tuleeko sinulle helposti yskä?" kysyi Vitalis.

"En tiedä. En muista minulla yskää olleen koskaan."

"Se on hyvä", sanoi Vitalis. "Mutta minä en tahdo panna sinua vaaralle alttiiksi, niin ettemme nyt kuljekaan edemmäksi tänään. Tuossa kylässä, joka tuolla näkyy, levähdämme yön."

Kylässä ei ollut majapaikkaa, eikä kukaan tahtonut ottaa suojiinsa maankulkijaa, jolla oli mukana poika ja kolme koiraa, kaikki likomärkinä. Pitikö vielä levähtämättä astua kahdeksan kilometriä Usseliin? Yö oli tulossa, yhä satoi, oli kylmä, ja jalkani olivat jäykkinä.

Vihdoin muuan talon isäntä laski meidät latoon, mutta sillä ehdolla, että me emme saa pitää tulta, jonkavuoksi meidän piti antaa hänelle tulitikkumme. No, olihan meillä edes katto suojanamme, ettei sade meitä pieksänyt.

Vitalis otti laukustaan leivän, jonka jakoi neljään osaan. Nyt ensi kerran näin miten Vitalis piti kurissa joukkoaan. Kun me yösijaa etsiessämme kuljimme talosta taloon, niin Zerbino oli pistäytynyt muutamaan taloon sisälle ja palasi sieltä leivänkannikka suussa. Vitalis sanoi sille silloin: "Odotahan iltaa, Zerbino!" Nyt muistin hänen sanansa, kun leipää leikatessa Zerbino kävi hyvin noloksi. Me istuimme heinäkasalla, Vitalis ja minä vierekkäin, Joli-Coeur keskellämme ja koirat edessämme, Capi ja Dolce katsellen isäntäänsä silmiin, Zerbino allapäin ja korvat hipallaan. "Varas joukosta pois!" sanoi Vitalis käskevästi. "Menköön loukkoon. Siellä saa maata illallisetta." Zerbino heti lähti matelevasti vetäytymään loukkoon. Sinne peittyi heiniin, ihan näkymättömiin, ja me kuulimme vain hienoa valittavaa vikinää. Vitalis ojensi minulle leipäosani, ja syödessään hän leikkeli Joli-Coeurille, Capille ja Dolcelle pieniksi paloiksi heidän osansa.

Kotona näinä viime kuukausina minua ei suinkaan oltu hemmoteltu. Mutta sittenkin minusta muutos tuntui kovalle. Miten hyvälle tuntui lämmin velli, jota Barberinin muori keitti joka ilta, niin voitonta kuin se olikin! Miten mieluista olisi nyt ollut tulen ääressä istua, miten hyvälle olisi tuntunut mennä vuoteeseen ja pistäytyä huppuun peitteitten alle! Nyt ei ollut vuodetta, ei peitettä, ja saimme olla tyytyväisiä, kun oli heiniä. Olin väsyksissäni, jalat rikki hankautuneet, kylmä värisytti ruumistani märissä vaatteissa.

"Hampaasi kalisevat", sanoi Vitalis, "onko sinun kylmä?"

"On vähän."

Hän avasi laukkunsa. "Minulla ei ole suuria vaatevarastoja, mutta tuossa on kuiva paita ja takki, riisu määrät yltäsi ja kääriydy noihin. Peittäydy sitten heiniin, niin pian tulee lämmin ja pääset uneen."

Kauan aikaa pyöriskelin heinävuoteellani saamatta unta. Tällaistakohan on oleva joka päivä? Joka päivä marssia sateessa, maata ladoissa, kärsiä kylmää, ruokana kuiva leipäpala, ei ketään, joka minua säälisi, ei ketään, joka rakastaisi? Näitä surullisia ajatuksia pyöritellessäni tunsin kostean henkäyksen kasvoillani. Ojensin käteni ja tunsin Capin villavan turkin. Capi oli tullut hiljaa luokseni ja haisteli minua. Sitten se paneusi maata viereeni ja hyväillen nuoleksi kättäni. Minä hyväilin sitä, ja se laski käpälänsä minun käteeni. Minä unhotin väsymykseni ja suruni. En ollut enää yksinäni: minulla oli ystävä.

VI.

Seuraavana päivänä lähdimme varhain taipaleelle. Taivas oli selkeä, ja tuuli yön aikana oli kuivannut tiet, niin että ne eivät olleet kovin lokaiset. Linnut laulelivat pensaikoissa tien varrella, ja koirat hyppelivät iloisina ympärillämme. Vähänväliä Capi hypähti minua vasten ja haukahti pari kolme kertaa. Minä ymmärsin mitä se tarkotti: "Rohkaise mielesi!"

En ollut koskaan käynyt kylämme ulkopuolella, ja minä senvuoksi olin hyvin utelias näkemään, millainen on kaupunki. Mutta Ussel ei minua hämmästyttänyt ollenkaan. Minä en joutanut katselemaan muuta kuin kenkäkauppaa, muusta en välittänyt. Missä oli se onnellinen kauppapuoti, joka sai minut varustaa kengillä? Oli pimeä savustunut puoti, jonka edustalla oli vanhoja pyssyjä, rautaromua, vanhoja lamppuja, hopealla kirjailtu takki, lukkoja, ruostuneita avaimia ja kaikenlaista tavaraa. Sisään mennessä laskeuduttiin portaita ja tultiin suureen saliin, johon päivän valo ei ollut sen koommin päässyt, kun katto oli tehty. Miten voidaan kenkiä myydä tällaisessa kauheassa paikassa! Mutta siellä minä vedin jalkaani kengät, jotka olivat varmaankin kymmentä vertaa keveämmät kuin saappaani. Sitten isäntäni osti minulle sinisen takin, housut, huopahatun, siis kaikki, mitä oli minulle luvannutkin. Minulla samettitakki, kengät ja hattu! Minä olin maailman paras, rikkain ja onnellisin mies! Tosin sametti oli kulunutta, ja vaikea oli sanoa, mitä väriä hattu alkuaan oli ollut, mutta minä olin niin hurmaantunut, että niiden entisyys peittyi niiden nykyiseen loistoon. Minulla oli kiire saada ne ylleni, mutta ennenkuin Vitalis ne minulle antoi, muodosteli hän niitä hämmästyksekseni. Majapaikassamme hän saksilla rapsahutti housuista lahkeet poikki polvieni kohdalta. Kun minä sitä suurin silmin katselin, niin hän sanoi:

"Sinä et saa olla puettu niinkuin kaikki muut. Me olemme Ranskassa, ja minä puen sinut italialaiseksi. Jos menemme Italiaan, niinkuin on luultavaa, niin siellä minä puen sinut ranskalaiseksi. Mitä olemme? Me olemme taiteilijoita. Me olemme näyttelijöitä, joitten jo ulkomuodoltaan täytyy herättää huomiota. Jos menisimme torille samanlaisessa puvussa kuin kaupunkilaiset tai maalaiset, niin luuletko, että ihmiset meitä katsoisivat ja pysähtyisivät ympärillemme? Eivät. Eriskummaisuus on välistä välttämätöntä. Ikävää se on, mutta sille ei mitään mahda."

Aamulla olin ranskalainen ja ennen iltaa olin siis italialainen. Housut yltivät ainoastaan polviin, sukat Vitalis pauloitti punaisilla nauhoilla, hattuun hän laittoi myöskin nauhat ja lisäksi koristi sen tekokukilla. En tiedä mitä muut minusta olisivat sanoneet, omasta puolestani olin mahtavan näköinen ja kai olinkin, sillä ystäväni Capi, katseltuaan minua pitkän aikaa, ojensi minulle käpälänsä tyytyväisenä. Pukeutuessani uusiin vaatteisiin Joli-Coeur asettui eteeni ja matki liikkeitäni. Puettuani se asetti kätensä lanteilleen ja taivuttaen päänsä taaksepäin nauroi pilkallisesti. Nauraako apina? Minä sanon vain, että minä huomasin Joli-Coeurin nauravan minulle monta kertaa niin ivallisesti, että olin ihan raivostua. Hänen naurunsa ei tosin ollut samanlaista kuin ihmisen nauru. Mutta kun hänessä syntyi joku iloinen tunne, niin hänen suunsa venyi leveäksi, silmäkulmansa menivät kurttuun, huulensa tärisivät ja mustat niiniänsä hehkuivat kuin tulinen hiili, kun siihen puhalletaan.

"No nyt me käymme työhön", sanoi Vitalis, "sillä huomenna on meidän annettava suuri näytäntö torilla, ja sinun pitää esiintyä silloin ensi kerran. Sinun tulee näytellä osaa, jonka sinulle määrään."

Hämmästyksestäni hän näki, etten ymmärtänyt mitä hän tarkotti.

"Osalla tarkotetaan sitä tehtävää, joka sinun tulee suorittaa tässä näytelmässä. Minä en ole ottanut sinua mukaani ainoastaan huviksesi. En ole niin rikas. Työtä sinun tulee tehdä. Ja työnäsi on juuri näytellä huvinäytelmää koiraini ja apinani kanssa. Ja nyt minä käyn sinulle sitä opettamaan. Capi on oppinut kävelemään pystyssä ja Dolce tanssimaan nuoralla. Ne ovat tehneet kauan aikaa ja paljon työtä tämän taidon saavuttamiseksi. Sinun myöskin täytyy tehdä työtä oppiaksesi eri osat, jotka sinun on näyteltävä heidän kanssaan. Siis työhön ja toimeen."

Ja hän jatkoi:

"Näytelmä, jonka aiomme esittää, on nimeltä: Herra Joli-Coeurin palvelija, eli tyhmempi näistä kahdesta ei ole se, jota luulisi. Ja näytelmän aiheena on: herra Joli-Coeurillä on tähän asti ollut palvelija, johon hän on ollut varsin tyytyväinen, se on Capi. Mutta Capi käy vanhaksi, ja toisekseen, herra Joli-Coeur tahtoo uuden palvelijan. Capi ottaa toimekseen sen hankkimisen. Mutta hän ei toimita seuraajakseen koiraa, vaan ihmisen, nuoren pojan, jonka nimi on Remi."

"Aivan niinkuin minunkin nimeni!"

"Niin, sinä itse. Sinä tulet kyläkunnastasi Joli-Coeurin palvelijaksi."

"Eihän apinoilla ole palvelijaa!"

"Huvinäytelmissä niillä on. Sinä tulet, ja Joli-Coeuristä sinä näytät tyhmältä."

"Mutta se ei ole hauskaa."

"Mitä se sinua haittaa? Sinä nauratat muita. Kuvittele mielessäsi, että sinä todella tulet jonkun herran luo palvelijaksi ja sinun esimerkiksi käsketään kattaa pöytä. Tässähän onkin pöytä, joka sopii näytelmäämme. Tule ja korjaa ruoka."