Neljäsataa vuotta on nyt umpeen kulunut siitä, kun Christoforo Colombo laski laivansa tuon uuden maailman rannalle, joka sittemmin erään toisen retkeilijän kunniaksi sai nimekseen Amerika. Lokakuun 27 päivänä 1492 tuli Colombo suurelle Cuban saarelle, löydettyänsä vähää ennen muutamia pienempiä luotoja. Jos kohta hänen retkellään oli maantieteellinenkin tarkoitus, jopa uskonnollinenkin, niin kultaa etupäässä etsivät he, hän ja hänen seuralaisensa, — tuota keltaista metallia, jonka hurmaava hohde niin monen sukupolven silmät on soentanut. Itäisen Aasian rannikkovesillä kertoi taru olevan Zipango nimisen saaren, jonka kuningas kultakattoisessa palatsissa piti asuntoaan. Ja Colombo luulikin totta tosiaan maan pyöreän muodon jo todistaneensa ja itäiseen Aasiaan tulleensa, unelmiensa maahan, jossa kultaa kiskottaisiin kallioista kuin kaarnaa puusta. Siihen luuloon mainio retkeilijä sitten sai jäädäkkin ja kuolla. — Luonto Cuban saarella näytti erinomaisen rikkaalta. Sen maisemien, puiden pukujen, kukkien ja eläinmailman kauneus hämmästytti Colomboa. Hän kirjoitti päiväkirjaansa: "Täällä tahtoisin iät päivät asua. Se on ihanin saari, minkä ihmissilmä ikinä on nähnyt. Siinä on oivalliset satamat ja syvät virrat." Mutta muuta ei löytynytkään. Kultaisen palatsin kuningasta ei näkynyt, ei kuulunut. Kun Colombo pani lahjoilla varustetun lähetyskunnan häntä etsimään, tavattiin viimein alaston päällikkö, joka villissä laumassa herruuttansa harjoitti. Kultaa ei siis ensimmältä löydetty sillä tavoin kuin retkeilijät olivat uneksineet. Maan asukkailla oli kuitenkin pienet keltametalli-lehdet koristukseksi pistetty nenänjuuresta läpi. Ja se seikka kiihoitti Espanjalaisten kullanhimoa.
Niinpä viimein löydettiinkin kultaa, löydettiin paljon kultaa. Amerikan aukenemisen kautta oli uusi sankarihenki herännyt, seikkailijain kultainen aikakausi, joka paljon muistuttaa ristiretkien haaveksivasta hengestä. Niinkuin Christoforo Colombo sitten jatkoi retkiänsä tuossa uudessa luvatussa maassa, lähettäen kotiansa sen aarteita, niin purjehti sinne sittemmin laivasto toisensa perästä, kokoillen kultaa ja kunniaa. Kenpä tahtoikaan jäädä kädet ristissä katsomaan, kun niin ääretön tantere tarjoutui rohkean onnen-onkijan toiminnalle? Toihan melkein jokainen Espanjaan saapuva laiva mukanansa joko arvaamattomia aarteita ja uudenkaltaisia tavaroita taikka tietoja uusista maan-löydöistä. Ei ollut enää sitä vaaraa olemassa, jota rohkeat merimiehet ja sotilaat olisivat väistäneet. Maita valloitettiin ja siirtokuntia perustettiin. Ja nämä hurjat seikkailijat, jotka tunkesivat aarniometsäin halki, riistäen alkuväestöltä kaikki sen kalleudet, toimittivat tehtävänsä Kristuksen nimi huulilla ja ristinmerkki lippunansa. Valloitetut maat ja kukistetut kansat olivat saatettavat osallisiksi kristinuskon siunauksista. Eikä suinkaan sovi väittää että tämän ajan lähetyssaarnaajilta olisi intoa puuttunut. Minä hetkenä hyvänsä olivat sen uskonsankarit valmiit uhraamaan henkensä pyhän kirkon kunniaksi. Vimman tunnussanana oli risti — ja kulta.
Kun äärettömäin maanalojen löydöt sitten melkein herkeämättä seurasivat toinen toistaan, vaativat Espanjalaiset ja Portugalilaiset, joille viimeisille tulee kunnia Itä-Indian varsinaisesta löydöstä, että heille annettaisiin valta kaikissa maissa, jotka olivat Euroopan ulkopuolella. Paavi Aleksanteri kuudes, jolle asian ratkaiseminen uskottiin, pyörähytti kynäänsä kartalla ja jakasi maapallon kahtia, tunnustaen Portugalilaisille itäisen, Espanjalaisille läntisen puoliskon. Se tapahtui v. 1493. Tähän aikaan jo meidän on melkein mahdoton käsittää tämmöistä menetystapaa, sillä meidän henkisesti vapaampaan katsantokantaamme ei enää sovellu tuo muinoin niin tavallinen kirkollisen ja maallisen vallan hämmennys. Mutta siihen aikaan oli tämä mielivaltainen mahtisana kylliksi. Se kannusti nuo kaksi kansaa tulisimmalla kiireellä ottamaan haltuunsa mitä heille tässä pesänjaossa oli annettu. Jokainen maa, joka siitä lähtein löydettiin, tuli julistetuksi jommankumman kruunun omaksi — joko siten, että sopivalle paikalle istutettiin lippu tai pystytettiin muistopylväs, taikka piirrettiin vain merkkiä puiden runkoihin. Entisten asukkaiden kaikki oikeudet ja ikivanha nautinto arveltiin sillä kumotuksi. Niin sanottujen villien eli "indiaanien" maa ja omaisuus joutui tunkeilevien muukalaisten, noiden ankarain kuokkavieraiden haltuun, ja alku-asukkaat pakoitettiin aikojen kuluessa täydelliseen orjuuteen, ell'eivät he olleet kylliksi sotaiset ja urhokkaat pitämään puoltansa semmoista vaatimusta vastaan.
Ainoastaan kolmekymmentä maantieteellistä penikulmaa mainitusta Cuban saaresta länteenpäin on Yukatan nimisen niemimaan mereen pistävä kärki. Kuitenkin kului pitkät ajat Cuban löydöstä, ennenkun Euroopalaiset saivat tukevaa jalansijaa sillä tärkeällä alueella, joka sanotusta niemestä alkaen ulottuu loitolle länteenpäin, koska, näet, alku-asukkaat täällä tekivät odottamatonta ja sitkeää vastarintaa. Se alue on muinaisen valtamerentakaisen sivistyksen raivaama viljelysmaa Meijiko (Mexiko).
Vuonna 1517 joutui sinne tuulien ajamana aatelismies Hernandez de Cordova, kun hän kolmella laivalla oli purjehtinut Cubasta ryöstääkseen maanmiestensä siirtokunnille orjia läheisiltä Bahama-saarilta, sillä alku-asukkaista tehdyillä orjilla Espanjalaiset tiluksiansa viljelivät. Hän töytäsi laivallaan mainitun Yukatan niemen kärkeen ja nousi maalle. Catoche on tuon niemen-kärjen nimi. Tähän asti olivat löytöretkeilijät voittomaittensa asujamissa tavanneet enimmäkseen täydellisiä raakalaisväestöjä, joiden peräti alkuperäinen kehityskanta ei kyennyt mitään sanottavaa vastarintaa synnyttämään. Suuri oli sentähden Cordovan hämmästys, kun hän täällä odottamatta tapasi väestön, joka ymmärsi järkiperäistä maanviljelystä, rakensi pysyviä, vankkoja asumuksia, käytti sieviä pukujakin ja kaunisteli itseään taiteellisesti taotuilla kultakoristuksilla. Mutta siinä ei kylliksi. Päin vastoin niitä leväperäisiä heimokuntia, joita tähän saakka oli tavattu ja joiden itsenäisyyden-tunne oli liiaksi heikko voidakseen tarpeellista vastustusvoimaa luoda, osoittivat asukkaat Yukatanin niemimaalla erittäin sotaisaa henkeä. Kaikkialla he esiintyivät vihollisesti ja väkivaltaisesti Espanjalaisia vastaan, ja eräässä kahakassa sai Cordova itse toistakymmentä haavaa heidän aseistansa ja samalla sen kokemuksen, että kaikille ihmisille, jotka ovat saavuttaneet jonkinmoisen sivistyskannan, on itsenäisyys kallihin kaikesta.
Hernandez de Cordovan ja puolet hänen seuralaisistaan korjasi, heidän palattuansa kotiin, kuolema. Retken vastukset ja vihollisen vaikuttamat vammat oli murtanut heidän elinvoimansa. Mutta retkikunta oli kuitenkin tuonut muassaan näytteitä tuon löydetyn alueen kultaisista rikkauksista; ja nämä houkuttelivat uusiin ponnistuksiin. Niinpä saapui samalle rannikolle huhtikuussa v. 1518 toinen aatelismies, Juan de Grijalva, inhimillisesti tunteva, hienotapainen ja oikeutta rakastava herra. Hän johti retkikuntaa, jossa alapäällikköinä palvelivat muutamat miehet, jotka sittemmin "Mexikon valloittajina" ovat mahtavan maineen saavuttaneet: Francisco de Montejo, Yukatan niemen kukistaja, Pedro de Alvarado ja Alonso de Avila. Nämä löysivät ensiksi Cozumel nimisen saaren, "Pääskysaaren", Yukatan niemen itärannassa ja istuttivat täällä vanhan temppelitornin huippuun Espanjan kuninkaan lipun. Sitten purjehtivat seikkailijat pitkin Yukatanin rantoja Mexikon lahteen. Grijalva ohjasi laivansa Tabasco nimisen joen suusta sisään ja pääsi täällä erään heimoruhtinaan, "kazikin," luottamukseen, joka puki hänet kiireestä kantapäähän kultapeltiseen sota-asuun. — Muukalaisten tulo ei tapahtunut äkki-arvaamatta maan asukkaille. Nämä päinvastoin odottivat vieraitansa, sillä tieto niiden valkoisten miesten ilmestymisestä, jotka Cordova tänne toi, oli jo tunkeunut valtakunnan keskuspaikkaan, ja täällä hallitsi herra, jolle hänen valtansa tähden täydestä syystä on annettava "keisarin" arvonimi. Ihmeelliseltä kyllä soi sanoma noista maahan tulleista miehistä, jotka, kuten kerrottiin, ratsastivat kummallisten nelijalkaisten käärmeiden seljässä ja siivitetyillä aluksilla kyntivät merta, joiden aseet laukesivat leimauksella ja ukkosen jyrinällä ja joiden ulkomuoto vastasi ikivanhain tarujen ennustuksia. Niiden mukaan oli muutama maan muinoinen jumalallinen hyväntekijä, hänkin iholtaan valkoinen mies, aikoinaan luvannut Mexikolaisille kerran palata takaisin heidän maahansa. Heti kun Euroopalaiset ensi kertaa ilmestyivät, lähetettiin sentähden omituisten kuvakirjoitusten kautta tieto siitä maan suureen pääkaupunkiin. Täällä ei ensinkään vierasten lähestymistä ikävällä odotettu, vaan pelolla ja kauhulla. Mitä sisemmälle maahan Grijalva tunkeusi, sitä suuremmalla epäluulolla häntä kohdeltiin. Yhtä nurjasti ja rauhattomasti tervehdittiin häntä kuin hänen edeltäjiänsäkin. Ja sitä paitse nähtiin jotakin kristityille ritareille vallan kamalaa. Nykyisen Vera Cruz nimisen kaupungin tienoilla tavattiin, näet, porrasten tavalla yleneviä suippu-kartioita eli pyramiidejä, joiden lakealla huipulla suitsuivat ihmisverellä tahratut alttarit. Kesäkuun 19 p:nä julisti Grijalva tavallisilla tempuilla tämän maan Espanjan omaksi, mutta rannikkoseutu oli pahaksi onneksi niin täynnään myrkyllisiä höyryjä, että oleskeleminen siellä kävi terveydelle vaaralliseksi; ja retkikunnan johtaja lähti saamiensa käskyjen mukaan jälleen kotimatkalle. Osoittihan kuitenkin menestystä se tosi-asia, että seikkailijain oli onnistunut alku-asukkaiden kanssa harjoittamassaan vaihtokaupassa ottaa maksuksi arvottomista leikkikaluista kokonaisen aarteen jalokiviä, kultakoristuksia ja kalliita, harvinaisia kankaita. Grijalva ei kuitenkaan, huolimatta seuralaistensa pyynnöstä, perustanut mitään siirtokuntaa tuohon kultarikkaasen maahan, vaan lähetti Alvaradon ennakolta viemään ansaittuja aarteita Cubaan. Retkikunta oli tunkeunut Panuco joen laskupaikoille saakka, jossa kuuma kahakka oli kestettävä maan asujamien kanssa, jotka lukuisilla veneillä riensivät paikalle. Mutta syyskuun lopussa olivat nämä löytöretkeilijät jälleen Hispaniolan saarella, syntymämaansa kukoistavassa siirtokunnassa, josta heidän retkensä oli alkanut. Kotimatkalla jo saatiin kuulla että suurempi laivasto oli lähtenyt liikkeelle jatkamaan tehtyjä löytöjä, mutta Grijalvaa kohtasi hänen palattuansa mitä ankarimmat nuhteet koska hän ei ollut mitään uutisasuntoa perustanut.
Grijalvan sijaan oli sill'aikaa astunut sankari, jonka vertaista historia tuskin tuntee, kun ottaa huomioon ne vähäiset apukeinot, jotka olivat hänen käytettävissään. Kertomus Mexikon suuren valtakunnan valloituksesta kajahtaa alastomassa historiallisessa totuudessaan rohkeasti keksityltä ritari-romaanilta, jonka sankari tenhokkailla taikatempuilla ajaa asiansa perille. Tämä sankari on Fernando Cortez, seikkailijain kultaisen aikakauden loistava nero, joka pienellä joukolla kukistaa tuhatkertaisen vastustajan.
Mutta ennenkun käymme kertomaan Cortezin ja hänen seuralaistensa urostöitä, heittäkäämme silmäys heidän seikkailustensa maahan.
Pitkin Atlantin merta on Mexikon valtakunnasta leveä kaistale, jossa etelän tavallinen kuuma ilmanala vallitsee. Kuivat, hiekkaiset tasangot vuoroilevat täällä hedelmällisten seutujen kanssa, täynnään hyvänhajuisia pensaita ja kukkia, joiden välistä valtavat puut, tropiikien jättiläiset, kohoavat taivasta kohden. Mutta tässä jylhikössä väijyy myöskin malaria, myrkyllinen ilma, jota ei kenkään muukalainen rankaisematta hengitä. Täällä raivoo kuolettava keltakuume. Täällä puhaltavat tuulet, jotka rajumyrskyn vimmalla hävittävät Mexikon suojattomia rantoja ja läheisiä Länsi-Indian saaria. Semmoisella voimakkaalla noidanpiirillä on luonto linnoittanut tämän ihanan maan, ikääskuin tahtoisi se suojella sen kultaisia aarteita aihettomia hyökkäyksiä vastaan. Mutta ihmisen nero oli voimakkaampi kuin luonnon noitapiiri.
Kaksikymmentä maantieteellistä penikulmaa tästä kauemmas, ja matkustaja hengittää puhdasta ilmaa. Luonnon ja kasvullisuuden olento näkyy muuttuneen. Vanili, indigo, kukkiva kaakao katoo, mutta banaani ja sokuriputki seuraavat matkustajaa vielä. Ja noustuansa 1,500 metriä korkeammalle, huomaa hän mehukkaasta ruohosta ja raittiista lehväkaarroksesta olevansa korkeus-asteella, jossa sumut ja pilvet putoilevat. Tämä on ainaisen kosteuden ilmakerros. Tullaan lauhkeampiin maanääriin, joiden luonne vivahtaa meidän vyöhykkeemme luonteesen. Näyttämö käy valtaavaksi, majesteetilliseksi, toisinaan peloittavaksi. Ylt'ympärinsä näkee silmämme valtavia vuoria, osaksi tulivuoriakin, joiden lumipeite loistaa loitolle ja jo kaukaa toimittaa merimiehelle valotornin virkaa, jos matkamies antaa katseensa kallistua jyrkkää vuoren-vierrettä alaspäin — mikä kukkamaailman loisto heijastaa hänen ihastuvaan silmäänsä! Se katsoo ympärilleen, hämmästyneenä tuosta omituisesta ilmiöiden vaihdosta, joka täällä kohtaapi aistimia. Vieläkin korkeammalla tavataan taasen toinen ilmanala, toinen kasvullisuus. Keltainen maissi on tähän saakka seuranut matkustajaa. Nyt näkee hän vainioita, joilla vehnä ja muut Euroopan jyvälajit kasvavat. Ne toivat aikoinansa maahan valloittajat Pyreneiden niemimaasta. Mutta niiden välillä leviävät vielä aloe-istutukset, joita maan entiset isännät, "villit" indiaanit, osasivat hoitaa verrattomalla taidolla. — Tammimetsät käyvät nyt jylhemmiksi, ja hämärtävät havumetsät osoittavat että olemme astuneet kylmään ilmakerrokseen. Kun matkustaja on noussut noin 2,500 metrin korkeudelle, seisoo hän Mexikon ylätasangon selänteellä. Tämä muodostaa ikäänkuin mahtavan vallin kahden valtameren välillä, lavenee lavenemistaan pohjoseen päin ja supenee loiveten etelään, päättyen Tehuantepekin rantakielekkeesen. Tältä vuorivallilta kohoaa hajanaisia tuliperäisiä kukkuloita, joiden huiput ovat ikuisen lumen peitossa ja levittävät raitista viileyttä läheisille ylätasangoille. Tässä onnellisessa maisemassa vallitsee ilmanala, jolla on keskisen Italian lämpö, mutta jota Mexikossa pidetään lauhkeana ja "kylmänä." Ilma siellä on erinomattain kuivaa, eikä maata enää peitä alempien seutujen uhkea kasvullisuus. Eipä liioin enää ole puita, jotka suojaisivat juoviin haljennutta maata paahtoavan kesä-auringon vaikutuksesta. Mutta tämä metsän puute ei ole luettava luonnon, vaan ihmisten syyksi, vieläpä juuri niiden, jotka täällä ensiksi kristinuskon ja korkeamman sivistyksen lippua kantoivat. Siihen aikaan, kun "villit" täällä vielä isännyttä pitivät, oli maa tiheästi peitettynä tammilla, lehtikuusilla, sypresseillä ja muilla puilla, joille he ymmärsivät antaa arvoa. Vasta Espanjalaiset julistivat metsät pannaan — jotta puuttomuus muistuttaisi heitä Castilian tasangoista, heidän rakkaasta kotiseudustaan, jonka yksitoikkoiset maisemat saattavat joka matkustajan alakuloiseksi.
Mannermaan sydämessä, lähempänä Tyyntä kuin Atlantin merta, leviää kananmunan muotoisessa ympyrässä, noin 2,200 metriä ylempänä merenpintaa, Mexikon kuuluisa laakso. Sen maaperä on kaikkialla yhtä hedelmällistä. Viisi järveä viepi kymmenennen osan sen pinnasta. — Mutta säästäkäämme kertomuksemme siitä vielä toistaiseksi, mainiten tässä vain että tämä seutu se oli ja on vielä tänäänkin maan varsinainen ydinpaikka.
Tähän laaksoon nyt tuli luoteesta päin 12:lla ja 13:l1a vuosisadalla Aztekien suku ja perusti sille paikalle, jossa nykyinen Mexikon kaupunki sijaitsee, pääkaupungin, joka sai nimekseen Tenochtitlan, ja kuningasvallan, joka sittemmin levitti alaansa nykyisen Mexikon rajoille saakka. Koko maalla oli nimenä Anahuak, s.o. "maa vesien lähellä" (nim. Mexiko-järvien).
Mutta tämä Aztekien laaja valta oli kannatettava melkein alituisilla sodilla niitä heimoja vastaan, jotka ennen heidän tuloaan olivat itsenäisiä olleet ja näkyvät keskenään muodostaneen jonkunmoisen liittovaltion, jonka ylimmäisen johtajan valitsivat koko valtakunnan ylimykset. Täten oli siis kuninkaan valta alkuansa suuresti rajoitettu, ja hallitusmuoto muistuttaa paljon Euroopan läänitysvaltioista niiden kukoistusaikana. "Ylimykset olivat jaettuina eri-arvoisiin luokkiin, joista ylhäisimmillä ja rikkaimmilla oli varsin suuri vaikutusvalta hallitustoimien menoon." Tämä monilukuinen ja mahtava aatelisto, jonka laveat läänit näkyvät olleen joko perinnölliset taikka joihinkin ylempiin virkoihin kuuluvaiset, kannatti heimovapautta kuninkaiden anastushankkeita vastaan, kunnes Aztekit vihdoin saivat vaarallisimmat heimopäälliköt, "kazikit", kukistetuiksi. Tämä luoteesta tullut valloittaja-heimo näkyy siis Anahuakissa näyttäneen samaa osaa historian näytelmässä kuin Hyksos'it muinaisessa Egyptissä. Aztekien yliherruutta kannatti etupäässä heidän oma sotainen kykynsä ja valtioviisautensa, joita ominaisuuksia kyllä tarvittiin, koska kukistetut ylimykset, kuten huomautimme, ehtimiseen näyttivät hampaitaan. Mutta tämä sisällinen eripuraisuuden tila Aztekien valtakunnassa tietysti suuresti helpoitti vihdoin tapahtuvaa valloitusta tuiki ventovieraiden tervehtijäin kautta, jotka "siipi-aluksillaan" saapuivat "suuren veden" poikki "auringon-nousun valtakunnasta".
Vieraiden tullessa oli nyt Aztekien hallitsijasuku valtansa kukkuloilla, ja heidän ruhtinaansa viipotti valtikkaansa kuin itsevaltias ainakin. Hän oli "jumaluuden kuva" ja vaati hiljaisuudessa huokaavilta alamaisiltaan jumalallista palvelusta. Hänen valtaansa näkyy tähän aikaan rajoittaneen, kuten muinoin Egyptin faaraojen, ainoastaan oma kuninkuuden suuruus. Niinkauvan — mainitsevat lähteemme — kuin kuningas eli keisari, kuten häntä oikeammin nimittäisimme, ei vielä ollut kolmanteenkymmenenteen ikävuoteensa päässyt, täytyi hänen tyytyä vanhemman sukulaisen ankaraan holhouteen. Tavallisesti nousi hän valta-istuimelle vasta kolmekymmentä vuotta täytettyänsä. Hän asetettiin virkaansa neljän valitsijamiehen kautta, jotka erittäin oli tähän toimeen määrätty, ja aina oli välttämättömästi vaadittuna että hän oli vanhan hallitsijasuvun jäsen. Ennenkun hän sai tarttua valtikkaan, tuli hänen suorittaa muutamat omituiset temput. Koko hänen ruumiinsa sivelsi ylimmäinen pappi mustalla värillä, joka arvattavasti kuvasi nöyrtymistä Jumalan edessä. Vasta sitten kun hän oli viettänyt monta päivää temppelissä paastoten, rukoillen ja valvoen, tapahtui "kruunaus" loistavalla tavalla. Tätä jumalallista majesteettia sitten yhteisen kansan puolelta kunnioitettiin mitä nöyrimmillä tempuilla, ja hänen kruunausjuhlassaan vuoti ihmisverta, mitä enemmän sen parempi.
"Sotajumalan kiven" päällä nämä surkuteltavat uhrit Anahuakissa henkensä heittivät, sillä sotainen onnihan se on, jota sekä hallitsijat että kansat melkein kaikkina aikoina ovat pitäneet varsinaisena menestyksensä ehtona, tunnustakootpa sitten mitä uskontoa tahansa. — Ja tappelujen Jumala janoo verta, semminkin ihmisverta, — koska se luultavasti maistuu hänelle paraimmalta. Kreikan ja Rooman kultuurikansat, meidän sivistyksemme virittäjät, käsittävät peri-aatteessa asian aivan samoin. Agamemnon on valmis uhraamaan tyttärensä, saadakseen tuulta sotaiselle retkelle lähteville laivoilleen, ja Roomalaiset ainakin ensi aikoina kokivat hyvitellä ankaraa jumalaansa samalla palveluksella. Myöhemmin lakattiin haaskaamasta ihmisverta ennakko-uhrina, koska sama jumala, kuten kyllä huomattiin, tavallisesti yllin kyllin tyydytti janoansa itse tappelussa. Sen sijaan uhrattiin viattomia eläimiä. Jumala sai sitten vihollisjoukosta valita itselleen niin monen ihmisen veren kuin suinkin halutti. Meidän ajan sivistys, jota kristinoppi jo on paljon jalostuttanut, ei tosin enää uhraa ennakolta mitään verta sodan julmalle jumalalle; mutta joka sunnuntai rukoilemme häntä kuitenkin vielä hartaasti kirkoissamme: "siunaa valtakunnan sotajoukkoa maalla ja merellä!" Ja kaikkinainen rukous on ainoastaan uhria lievennetyssä muodossa. Vihollisen joukosta sitä paitsi emme suinkaan mekään kiellä jumalaamme ottamasta verisiä uhria. Aztekien villimäisyyttä ja raakuutta tahdottiin valloituksen aikana ja tahdotaan vieläkin perustaa etupäässä tähän heidän tapaansa kunnioittaa jumalaansa ihmisuhreilla, mutta isä Abrahamia ei syytetä villimäisyydestä eikä raakuudesta, vaikka hän oli valmis uhraamaan jumalalleen oman poikansa. Aztekit ainakin, kuten alempana saamme nähdä, käyttivät uhriksi kiivaalle jumalalleen sodassa saatuja vankeja ja ainoastaan hätätilassa, kun ei tämmöisiä sattunut olemaan, omia alamaisia, nimittäin orjia, (useimmiten nekin entisiä kapinoitsijoita tai sotavankien jälkeläisiä) joita pidettiin — aivan kuten Roomalaisissakin — joko valtion tai yksityisen omaisuutena, joilla ei mitään kansalais-oikeuksia ollut, ei siis hengenkään turvaa. Mutta onhan ihmisveren uhraaminen kuitenkin villimäisyyden tunnusmerkkejä, vaikka tämä veri olisikin halvan orjan verta. On kyllä, mutta keisari Augustuksen loistavana ja hienosti sivistyneenä aikakautena hakkautti eräs valistuneen imperaatorin ystävä ja seurustelija, Pollio nimeltään, orjiansa palasiksi ja syötteli heitä kalalampiensa eväkkäille asujamille, uhraten siten vatsansa jumalalle.
Tuntemattomalle JumalalleHänen