I.

Yö on tumma, ja syvällä taivaalla palavat tähdet… Ja minä David, Israelin kuningas, istun tässä huoneeni katolla, ja poikittain minun polvieni päällä lepää kantele, mutta minä en soita sillä, vaan annan käsieni toimettomina levätä sen kielillä, ja katselen ulos eteeni, sillä yö on syvänä minun edessäni ja yön sylissä seisoo hämärä erämaa, joka on kätkenyt itsensä pimeyden taa.

Minä olen istunut tässä siitä asti, kun ehtoonpunerrus sammui, ja nyt on taivas kelmentynyt ja hämärä on ottanut silmistä viheriäiset puistot jalkojen edessä ja väräjävät lakeudet kaukana. Ja nyt on yön sydän ja hiljaisuus. Mutta minä en ole noussut ylös ja huoneeseni mennyt, vaan istun tässä ja katselen; enkä minä saatakkaan nousta ylös ja mennä pois, sillä minun sydämeni on vangittu, niin että minä tähän jään istumaan ja katsomaan.

Sillä erämaa on syvä ja rannaton minun edessäni, ja tumma yö hivelee, ja yön sylistä nousee lämmin ja palava tuuli ja leyhyy minun poskillani. Ja vaikka minä tiedän, että Jerusalem, minun kaupunkini, lepää alhaalla jalkojeni edessä, ja vaikka sen valkeat keinuvat minun silmissäni, niin näkyy se minulle vaan niinkuin valutus, enkä minä sitä huomaakkaan, sillä minä en katsele sitä, vaan minun silmäni vaeltavat ulos kaukaisuuteen ja jäävät sinne. Ja minä katselen yhtäpäätä sinne, missä syvä yö ja hämäryyden ranta keinuvat. Ja kun minä katson, niin minä kumarrun istuimellani hiukan ja minun hengitykseni käy nopeasti.

Sillä minä rakastan syvää ja yötistä erämaata, jonka rantaa minä en silmilläni tavoita. Ja kun minä tässä liikahtamatta istun ja katselen, niin mieli keinuu minussa, ja rinta raukeentuu. Ja minä olen itsessäni vangittu, niin etten minä voi silmiäni pois kääntää; ja minun rinnalleni on hekumaksi, kun minä saan eteenpäin kumarruksissa olla, ja eteeni tuijottaa, niin että silmät siitä katsomisesta jäykistyvät.

Yötä ja erämaata minä rakastan, ja minä janoon nähdä, kun ne toistensa sylissä lepäävät. Sillä minä näen ne niinkuin kaksi rakastavaista, jotka toisensa ovat löytäneet ja yhteen halaukseen sulavat. Voi, te kaksi rakastavaista, minä tiedän teidän olonne, ja sydämeni pakahtuu minun mieleni syvästä käynnistä, kun minä silmäini edessä teidän syleilevän näen. Sinä erämaa, sinä syvä ja kuiva ja kuuma, omassa rinnassani minä elän mitä sinä olet, sinä minun sydämeni oma kuva! Kun päivisin keltaisena makaat ja janon henki ylläsi lepää, oh! kun minä näen sen himon ja sen kuuman ja kuivan polton, joka jokaisessa jäsenessäsi hiipii ja hituu, himosi, himosi, palavan taivaan sinä nielisit päältäsi ja yhtä janoiseksi jäisit, oh, kun minä sinua silloin muistelen, niin minä näännyn, ikäänkuin sinun povesi kuiva tuuli minun ottaisi ja polttaisi. Mutta nyt kun vapahtava yö on virvonnut ja sinun päällesi hiipinyt, ja hervottomana sinun avattuun syliisi vajonnut, nyt minä tunnen, kuinka sinun tummasta ja rajattomasta sylistäsi täytetyn rakkauden raskas ja hivelevä hengitys nousee, ja minä tunnen itseäni pyörryttävän, oi, kun olisin se tuuli, joka raskaana kuuman sylisi yllä hengähtelee. Te tummat rakastavaiset minun edessäni, jotka toistenne sylissä olette ja hengitätte ja minun saatte vapisemaan itsessäni, minä istun tässä, enkä minä enää saata istua paikallani, vaan nousen ylös istuimeltani ja käyn kattoni reunalle asti ja seisahdun vasta siinä, missä pimeys minun jalkojeni eteen aukeentuu, ja seison siinä ja levitän käteni teitä kohden. Oi, te kaksi rakastavaista, minä heittäisin itseni teidän rakkautenne mereen, sillä se on vapisevaa hekumaa täynnä, ja minä kylpisin siinä ja minä tahtoisin joka jäseneni olevan paljaana, että se olisi selvä kylpy. Oh, käteni minä levitän, ja minä vapisen itsessäni, ja rintaani minä imen kuumaa tuoksua. Sillä minä tahtoisin rakastaa, rakastaa, ja minä tahtoisin heittää itseni rakkauteen, ikäänkuin syvään ja vilvoittavaan mereen.

Voi, miks'en minä raueta saa, ja palavaksi halaukseksi haihtua, sillä minun sydämeni nousee minussa niin, että minä kärsin itseni alla. Oih, sillä minun on hätä ja minun on vaikea olla, ja minä pakahdun mieleni haaveiden alla, voi, sillä minä olen kuivuuden ja kuumuuden palava henki, joka hourin. Tässä seison minä ylhäällä kattoni partaalla ja ojentelen käsiäni ulos pimeää yötä kohden ja pusertelen käsivarsiani: missä, missä on se viheriä lehti, jonka minä saisin rintaani vastaan likistää, oh! minä likistäisin sitä, ja sen viheriän minä imisin ja olisin sille kuin kulo; minun sydämeni janoon minä sen joisin, joisin niin tykähtäen, että minä joka pisaran siitä imisin, ja sitte … sitte janoisin taas: olisi janoni niinkuin kuuma huuru, joka taivastakin halajaisi nuolla. Voi minun rintaani, ja voi rintani hituvaa janoa. Käsilläni minä pusertelen rintaani ja minä voihkin pidätetyllä äänellä. Voi, sillä minä olen kipeä itsessäni ja minun huutoni on kuuma.

Minä uuvun, enkä minä kestä enää, minä annan käsieni vaipua ja käännyn kattoni reunalta ja palaan istuimelleni takaisin. Tässä minä nyt istun ja nojaan ja pidän heikoin käsin istuimeni nojasta. Lepaja, lepaja, sinä tuuli minun poskillani! Suutele minua otsalle, silmille! Katso, tässä on, vavahtelevin käsin työnnän minä vaatteeni lievettä povellani puoleen, että minä saisin rintani paljaaksi; tässä, poveni on paljaana, tule, sinä tuuli, tule leyhyvänä minun kuumottavalle iholleni ja vilvoita. Oh tuuli, sinun hengähtelysi on painava ja vapiseva niinkuin rakastavien hengitys, kun he syleilevät, katso, minä olen taappäin taivuksissa ja minun poveni on paljaana, hivele, hivele minun paljasta rintaani, jota kuumottaa, sinun kosketustasi minä himoitsen silmät ummessa ja tykkivin suonin, niinkuin suuteleva morsian sulhonsa käsivartta, jonka hän lähestyvän tuntee, ja joka hiljaa hänen ympärilleen kiertyy. Tuuli, vilvoittava ja sulattava, tule; katso näin, nyt minä ummistan silmäni ja hengitän, näetkö, kuinka rintani nousee … oh! ja oh! sinä janoinen ja kuuma henki, kuinka suloisesti minun sisälleni valut. Vielä … minä hengitän. Minä annan vasemman jalkani oikeentua eteenpäin ja vaivun voimattomana istuimellani, minun käteni riippuvat ales: leyhy, tuuli minun ummistetuilla silmäluomillani; minä tiedän, että jos minä silmäni avajaisin, niin välkkyisivät alhaalla jalkojeni edessä Jerusalemin, minun kaupunkini, valkeat, ja takana häämöttäisi kaukaisuuden tumma ja väräjävä ranta, jota katsella minun sydämelleni tekisi hyvää, mutta minä en tahdo, vaan pidän silmäni suljettuina, sillä minä keinun itsessäni ja kuulustelen koko olollani, ja onkin suloisempi, ett'ei minun tarvitse silmiäni avata.

II.

Mitä minä halaan, ja mitä minun sydämeni käsittää? Katso, siinä on kuin valkea, ja se polttaa ja ajaa. Vaikka minä meren kylmään syliin itseni kätkisin, missä syvä viileys minun rintaani syleilisi, ja vaikka minä vuorten korkeimmalle kukkulalle nousisin, missä paljas Jumalan taivas minun ympärilläni valkenisi, ja missä rinnan hengitys keveästi kävisi, niin yhtä kuumaksi jäisi minun rintani pakotus ja yhtä synkästi kävisivät minun mieleni aallot. Sillä minun ylleni on yö ripustettu, ja minun mieleni takana kohisee, ja se kohina on niinkuin myrskyn kohina, joka lähestyy.

Minä olen kuningas ja minä olen mahtava kuningas. Ja minä olen nähnyt unta, että maan piirin kaikki kansat minun eteeni polvistuisivat, ja kun minä sitä suurta unta olen nähnyt, niin olen minä vienyt sotajoukkoni, joiden paljous on ollut, niinkuin suuren ja nousevan meren tulo, minä olen vienyt ne, ja suuret kuninkaat lyönyt ja ruhtinaat lannistanut ja mahtavat kansat alamaisikseni tehnyt, ja minä olen vaeltanut erämaitten toiselle puolelle, ja niiden kansojen tykö kulkenut, jotka maailmojen ääressä asuvat, ja joiden nimiä ei minun isilleni mainittu ole.

Sillä minun mieleni on ollut kuin juopumus, ja maat minä olen houreillani täyttänyt, eikä ole rantoja minun mieleni haluilla ollut, eikä määrää minun käteni voimalla. Mutta kauemmas on minun mieleni lentänyt ja rajatonta minun uneni ovat palaneet. Sillä suuret ja pauhaavaiset meret, joilla ei rantoja ole, ovat auenneet minun eteeni, ja taivaaseen asti ulottuvat vuoret ovat minun tielleni nousseet, kun minä sotajoukkoineni vaeltanut olen, ja niitten eteen olen minä pysähtynyt ja palanut.

Sillä kun minä meren rannalle tullut olin, ja kun se rannattomassa sinessä minun silmääni astui ja minun edessäni heilui ja kohisi, niin ajoin minä hevoseni, jolla minä istuin, ulos sille niemelle, joka kauimmaksi ulos meren syliin meni, ja kun hevonen tahtoi seisahtua, niin löin minä sitä ja pakotin sen ottamaan jonkun askelen ulos mereenkin vielä, niin että se seisoi polviinsa asti vedessä, ja että suolaiset pisarat hyrskähtelivät minun kasvoilleni. Siellä minä seisoin päivän ja yön, enkä minä edessäni muuta nähnyt kuin suuren meren ja taivaan sen päällä, ja minä luulin rintani ratkeevan, kun minä sitä merta kuuntelin. Minä seisoin siinä ja annoin tuulen lakata ja jälleen herätä, ja vasta kun uusi aamu valkeni ja aurinko nousi vedestä ylös, revin minä itseni vallalleni ja käänsin hevoseni ja ajoin pois; enkä minä sinä päivänä silmiäni ylös maasta nostanut, ja minun vasen käteni pysyi rinnan päälle painettuna.

Ja toisen kerran kulki minun tieni vuorien juurille, jotka taivaaseen asti minun edessäni kasvoivat, niin että niiden hämärät harjat pilvien taa minun silmistäni peittyivät, ja että minä niiden juurella seisoin niinkuin maahan viskattuna. Siinäkin minä kauan seisoin ja vapisin itsessäni. Minä näin, kun ne vuoret minun edessäni harmaassa yössä seisoivat, ja olivat lyijynjäykät, niin että minun sydämeni oli runneltu, kun minun silmäni niihin liittyivät, ja sitte minä näin ne taas, kun aamu valkeentui ja helottava aurinko nousi ja niiden huippujen lumikirkkaus minun silmiini tulvi, kun ne uiskentelivat ylhäällä sinisen taivaan keskellä. Minä seisoin ja imin itseäni siinä, ja minä ihmettelen, ett'eivät siivet minun olkapäistäni puhjenneet, sillä minun haluni minussa oli syvä niinkuin meren viileä pohja, ja minä halasin korkeudessa mukana olla, niin että minä halajoimiseni alla kärsein.

Oh, minun houreeni ja minun palavat uneni! maat minä teillä olen täyttänyt ja ylös tähtiinkin minä kuumat katseeni olen heittänyt! Mikä olet sinä, julma voima, joka minun sydämeni minulle kivuksi teet? Joskus sinä olet himmeä ja samea kuin hekuma, mutta toisen kerran olet sinä helähtävä, kuin kirkas leimaus. Joskus sinä uumotat kuin salavalkea ja syöt kuin kytö, toisen kerran levität sinä lentosi, niinkuin kotka leveät siipensä. Sinä himmeä ja kammottava voima! sinä minua hallitset ja ajat, halujen liekit sinä sytytät minussa, ja himoilla minua piiskaat, mailman läpi minä syöksyn niinkuin käsitetty eläin, eikä minun polttavaan janooni ikinä tyydytystä tule. Voi, sinä sydämeeni sidottu voima, päivät sinä minua ajat, ja minä lennän maailmojen lävitse, ja minun kurkkuni on kuiva kuumasta poltosta! mutta kun yö tulee ja maailma valkeentuu ympärillä, niin minä jään yksin istumaan huoneeseni, ja silloin minun käteni pusertuvat yhteen rintaani vastaan.

III.

Ja taas minä huoneeni katolla istun ja soittelen. Nytkin on ilta ja tuulee, mutta se tuuli tulee mereltä kohden, ja sen leppeä vihinä leyhyy minun poskillani. Anna minun hengittää sinun kosteaa viileyttäsi, oi lämmin tuuli, se laskeutuu sydämelle niinkuin kaste, ja pehmeät tunteet heruvat valveille.

Sillä nytkin on ilta, ja tähdet keinuvat sinisellä taivaalla. Ja kun minä katollani istun, niin puut kohisevat jalkojen edessä tummasti ja yllä vaeltaa korkea kuu ja valaisee puiston minun edessäni, niin että minä näen, kuinka puiden latvat hiljaa taipuilevat, kun tuulen henki käy niiden ylitse.

Ja olo on niin leppeä ja hyvä, ja minun sydämelleni vuotaa lämmin tunteiden sade, ja minä sulan itsessäni, kun minä taivaan huojentavaa sineä katselen, ja kun minä hengitän ilmaa, jonka kosketus on lämmin hively.

IV.

Tämmöisen laulun minä lauloin kerran, kun minä olin mielessäni herkytetty, ja kun minun ajatukseni kukoistelivat:

Kolme kukkasta minä tunnen, ja ne kukkaset ovat elämän kukkaset.

Yksi on sininen kukkanen, ja se kukkanen on toivojen ja unien keinuva kukoistus.

Mutta toinen kukkanen on punainen, ja se on rakkauden suuri kukkanen, ja se kukkanen on punainen kuin veren ulpukka.

Ja kolmas on keltainen kukkanen, ja se on täyttymisen nuokkuva kukkanen, ja se on kylläinen, niinkuin täysinäinen tähkäpää, joka suvi-illan rusossa kypsänä keinuilee.

* * * * *

Mutta sitte on vielä musta kukkanen, ja se on kuoleman kukkanen, mutta sen musta on mustempi kuin kaikki muu musta, ja se on niinkuin pimeä yö, niin että kun sitä katsoo, niin silmät jäävät siihen. Mutta sitä mustaa kukkasta en minä ole nähnyt vielä.

V.

Niin on ihmisen sydän niinkuin kukkanen, joka kedolla keinuu ja iloitsee itsestänsä, kun sillä ovat täydet lehdet, ja kun se ne täydet lehtensä on auki avannut. Tai niin on ihmisen olo kuin avoimen taivaan, joka tuulet ottaa syliinsä, vaikka ne mistä tulisivat, ja aina täytettynä humisee ja hulmuu. Sillä ihmisen mieli on niinkuin viritetty kannel, jonka hennoinkin kosketus tuhannesti väräjämään saa.

Eikä ihminen mitään muuta ole kuin sitä, mitä hän yhtenä hetkenä on. Sillä kun silmä näkee sinisen taivaan, niin on sininen taivas mielessä, eikä muuta muista kuin suuren ja avoimen ilon, joka rinnassa kukoistaa. Tai kun rinnan lävitse tuska leikkaa, niin on olo paljas tuska, eikä elämässä muuta näe, kuin selvän hädän huudon. Sillä mitä yhtenä hetkenä on, ei sitä toisena muista, ja eilinen päivä on kuollut ääni, ja mitä mennyt on, se on niinkuin kielettömän kulkusen soitto. Mutta mitä nyt on, ja mikä silmän nyt täyttää ja sydämessä elää, se rinnan vangitsee, ja oleva hetki ihmisen viritetyssä rinnassa kajaa.

Minä iloitsen puusta, kun se minun silmääni tulee, ja kun minä näen sen maasta kasvavan, ja omassa rinnassasi minä tunnen, kuinka se hiljaisessa ja väkevässä riemussa solakkana nousee, ja minä iloitsen, kun minä maata katson ja näen kuinka se on levitetty minun silmieni eteen niinkuin väkevyyden perustus; ja jos minä ruohoa jalkojeni edessä katson, kun se on pehmeä ja kun hyönteiset sen varjossa kävelevät, ja jos minä silmäni nostan ja heitän niityn ylitse, joka on kukkasista keltainen ja valkoinen, niin että sille on kuin lämmin ja tuoksuva peitto levitetty, niin on se näkö kaikki minulle paljaaksi riemuksi, ja minä tunnen sydämeni siitä tulvivan, mikä minun silmäini edessä elää. Tai kun tuska on minun löytänyt ja lyönyt, niin että minä itseeni käännyn ja mieleni haavan ympärille itseni suljen, niin että maailma ulkopuolellani minun silmistäni sammuu, niin läpitsensä senkin hetken tuntee, ja pohjaan asti tuskansakin elää, niin että tuska tulee sydämen elämäksi.

Sillä ihminen elää, ja elämä eletään joka silmänräpäys. Ja joka silmänräpäys on ihmisen elämä kokonaisesti, ja joka silmänräpäys ihminen elämänsä pohjaan asti elää. Sillä maailma on se, mitä hetkessä ihmisen silmään tulee, ja hetkessä on ijäisyys, ja elämä ja kaikki, ja hetkessä ihmisen silmä juo ja ihmisen sydän tykähtää.

Näin minä sentähden elän ja elää tahdon. Sillä minä tahdon minun elämästäni joka silmänräpäyksen elää. Ja minä tahdon täyden taivaan nähdä, ja selvän kirkkauden silmilläni juoda, ja sitte tahdon minä paljaan valkean suonissani tuntea, sillä sitte minä tiedän, että minä elänyt olen. Ja muu elämä olisi surkastus ja pieni vaiva ja tukala tomun hengitys; ja joll'ei joka hetki saisi täytenä oloansa elää, niin silloin olisi niinkuin itsensä kadottanut ja niinkuin omasta elämästään eksynyt. Mutta nyt tahdon minä elämän niin elää, että minä siitä juovun, ja minä tahdon sen täysin siemauksin ottaa, niin että minä sen syvyyksien hivelyn omassa rinnassani tuntea saan.

VI.

Nyt minä olen nähnyt näyn, ja vaikka minä olen valveilla ollut, niin on niinkuin minä unta olisin nähnyt, ja niinkuin minä vielä unta näkisin.

* * * * *

Kun minä aamulti heräsin, niin oli kirkas päivä, ja kun minä käännyin akkunaan päin, niin visersi sen edessä lintu ja taivas oli sininen ja iloinen. Minä hypähdin ylös ja heitin vaatteet päälleni, ja ennenkuin minä vielä kerkesin lyömään akkunata auki ja siitä rintaani tuoksuvaa ilmaa hengittämään, juoksin minä portaitani ylös katolle. Lämmin ilma hulmui minua vastaan jo ennen, ja kun minä katolle pääsin, niin hengähteli tuore tuuli minun silmäluomillani. Kun minä sitte nostin silmäni ja katsoin lakeuksien ylitse, niin lepäsi aamu maiden yllä ja maailma oli helkkymässä. Minä otin sen sydämeeni ja riemuitsin, sillä taivas oli yllä niinkuin heleä laulu, ja maan syli viheriöitsi, ja Jerusalemin valkoiset rakennukset hohtelivat heiluvien lehdikköjensä keskeltä, niin että kaikki oli nähdä niinkuin tuore hymy nuoren neitosen poskilla. Ja minä annoin silmieni suloisessa riemussa joka paikkaan jäädä ikäänkuin hyväilyä ottamaan.

Lähellä juuri, minun jalkojeni edessä oli pieni rakennus, sen valkoiset seinät olivat puitten varjossa, niin että se kulma, joka siitä välkkyi lehdikön keskeltä, pujahti iloisena auringon valoon. Usein minä olin jäänyt sitä katsomaan, kun se näytti niin herttaiselta ja omalta siinä, ja nytkin minun mielessäni värähti lämpimästi, kun minun silmäni siihen sattui, ja minä jäin sitä katsomaan.

Mutta juuri kun minä katsoin sinne, niin tuli lehdikön verhosta nainen, ja asteli poikki sen katon. Hän oli noussut ylös katolle juuri, keveästi astui hän sen poikki, hetkeksi peittyi hän silmistä yhden palmun oksien varjoon, joka kasvoi juuri huoneen edessä, ja peitti sitä, niin ett'ei hänestä näkynyt kuin vilahtava haamu sen takana. Mutta sitte hän tuli näkyviin toisella puolella, sillä, joka oli auringossa, ja joka oli minun silmieni edessä paljaana. Hän oli heittänyt olalleen kepeän vaatteen, ja hänen pukunsa valkoiset hihat hiipivät pehmoisesti hänen lämpimäin käsivarsiensa ympärille. Hän astui notkeasti, ja joka askelella hän näytti jättävän itsensä ilman syliin, kun se hyväilevänä tuli häntä vastaan. Siinä kasvoi kaksi korkeaa viheriää kukkasta, joilla kummallakin heilui yksinäisen pitkän varren päässä yksi ainoa heleänpunainen kukoistus, niiden väliin hän pysähtyi ja jäi seisomaan siihen pää käden varaan nojattuna ja silmät valuisessa hymyssä. Koko ajan pysyivät minun silmäni hänessä, kun hän siinä seisoi, sillä hänen kasvojensa tumma ja ruskottava tuntu kietoi minun silmäni, ja hänen hengityksensä liihottava nouseminen ja laskeminen hänen puhtaan vaatteensa alla vangitsi minun sydämeni väräjävällä vedolla. Siinä hän seisoi pää hiljaa taivutettuna, tummat hiukset pehmeässä solmussa päälaella, ja näytti kuin ei hän itsekään ajatuksistaan tietäisi, kun ne kaukana ja hymyävän levon taipaleita purjehtivat, hän seisoi unhottuneena siinä ja hänen poskiensa punerrus väreili. Minä puolimmiten pelkäsin hengittää, sillä hän oli minun silmissäni niinkuin aamun väräjävä tähti, joka aamun taivaalla on kuin hento himarrus, ja jota silmilläänkin uskaltaa lähetä vaan hiljaa ja silitellen, ett'ei se kosketuksen edessä hupenisi äärettömän avaruuden siniseen pohjaan. Mutta sitte oli hänellä vielä minun silmissäni lämmin kajastus, niin että sydän värähti lämpimästi minussa, kun minä sain katsella häntä. Sillä hän oli minun silmissäni vielä, niinkuin nuori ehtoonpunassa ruskottava solakka koivu, joka notkeana seisoo, ja lehvistössään punervana ja lämpimänä huojuu, niin että mielessä virkoo hiljainen ja lämpimältä värähtävä veto, kun sillä antaa silmänsä levätä. Silloin havahti hän, hän nosti silmänsä ja jäi ilostuneena ulos aurinkoiseen ilmaan katsomaan, samassa oli hän kohottanut kätensä, ja sitaissut hiuksensa solmusta, niin että ne heltesivät ja pehmeissä ja vallattomissa laineissa valuivat hänen olkapäilleen ales. Silloin sattuivat hänen silmänsä siihen korkeampaan kukkaseen hänen oikealla puolellaan, joka hiljaa keinui hellässä tuulessa, hänen hiuksensa jäivät, hän kumartui lähemmäksi, ja kohotti kätensä ikäänkuin aikoisi hän taittaa sen yksinäisessä varressa heiluvan kukoistuksen itselleen, mutta sitte hän seisahti puoliliikkeessään, ja näytti muuttavan mielensä, hän kumartui vaan ja taivutti sitä kukkasta puoleensa, ikäänkuin aikoisi hän suudella sitä keskelle sen punaista umpua. Kun hänen huulensa sitte liittyivät siihen, niin en minä tiedä, punastuiko hän itse, vai heittikö se kukkanen hänen poskilleen tumman värin, joka sai minun mieleni värähtämään, kun minä sen näin. Silloin juuri, kun se kukkanen hänen huulillaan oli, lankesivat hänen silmänsä minuun, kun minä seisoin katollani, ja olin astunut ihan kattoni reunalle asti ja pidättämättömästi annoin silmäni hänen päällään olla. Hänen katseensa seisahti, niin että hän jäi yhdeksi silmänräpäykseksi totisena katsomaan minua suoraan silmään, hän piti sitä punaista kukkasta vielä huulilleen taivutettuna, samassa puhkesi hänen huuliltaan matala huudahdus, hän hellitti kukkasesta, niin että se jäi ilmaan heilahtelemaan, kokosi tummat hiuksensa rinnoilleen, kääntyi ympäri ja juoksi katon ylitse pois. Mutta ennenkuin hän vielä katosi minun näkyvistäni, näin minä hänen silmänsä vielä toisen kerran välähtävän minua kohden, sillä kun hän tuli portaille ja aikoi laskeutua ales, käänsi hän päätään taaksepäin, niin että hänen silmänsä jäivät hetkeksi lepäämään minun päälläni. Tietämättäni ojentuivat minun käteni häntä kohden. Kun hän sitte oli poissa minun silmistäni, jäin minä vielä seisomaan, ja minun sydämeni oli vedetty hänen mukanaan. Kun minä viimein käännyin ja läksin pois, niin pitelin minä otsaani, niinkuin minä olisin unessa kävellyt, mutta sydämessäni minun oli ikävä.

VII.

Olenko minä makeaa hunajaa juonut? Onko elämä minun silmistäni ruusuiseksi uneksi huvennut? Olenko minä humaltunut?

Minä istun huoneessani, ja minun huoneeni on niinkuin ennen. Enkö minä siis unta näe? Minä vedän kädelläni lämpimän otsani ylitse, ja koetan selkeytyä itsessäni. Sillä kaikki on niinkuin se aina on ollut, ja kaikki on samaa, kun minä sitä ajattelen, mutta kun minä ympärilleni katson, ja annan silmäni huoneessani vaeltaa, niin kaikki on uutta ja toista, ja kaikki on muuttunut, kun se minun silmääni tulee.