Lutin arkulla paloi pieni läkkilamppu. Hämärässä valossa näkyi nuori mies, joka vitkaan liikkuen keräsi pieniä tavaroitaan lattialle levitetyn vanhan päällystakin päälle, josta näytti olevan aikomuksena tehdä matkalaukku. Lutissa oli myöskin aution näköinen sänky, josta laidan ylitse kohosi tukuttain oljenkorsia ja jalkopuolessa olivat läjässä kurjat nahkaset. Seinät olivat autiot, tomuiset, hämähäkin verkkoja täynnä. Mutta vielä tukalamman näköinen oli rönsöinen pärekaton-alus, josta oli alituiseen tippumassa kaarnoja ja madonjauhoja. Se sentään peittyi kesäöinäkin hämärään ja oli sellaisenaan omiaan synnyttämään turvattomuudentuntoa ja aavemaisia mielikuvia yksinäisessä nuorukaisessa, joka sai asua tässä huoneessa, makailla tuossa sängyssä olkien päällä ja katsella hämäränpeittoon katoavaan kattoon. Ikkunaa ei rengin asunnossa ollut enempää kuin muissakaan samallaisissa, mutta seinässä oli pieni luukku, jonka edestakaisin liikutettavalla laudanpalasella saattoi mielensä mukaan sulkea ja avata. Sen saattoi avata valoisana kesäyönä ja katsoa ulos aivan niin pitkälle ja leveälle, kuin näköpiiriä siitä avautui — kyynärän päässä olevaan tallinseinään. Sai huvitella ja kuvitella olevansa kotonaan, polttaa lyhyellä notkovartisella piipullaan pesällisen toisensa jälkeen, istua korkeajalkaisella pyykkituolilla ja muistella Marttaa, jonka lutti oli vaatteilla puettu, soman ja rikkaan näköinen, Marttaa, jonka pellavatukkainen pää niin huolimattomasti lepäsi pieluksen vieressä päänaluksen reunalla ja silmät nauroivat heti kun Matti ovenaukeamaan ilmestyi, Marttaa joka oli niin … niin…
»R-r-akas!» äänsi Matti aina itsekseen, kun näille maille joutui. Ja Martta oli niin rakas yhdeltäpuolen sen vuoksi, että hänkin oli havainnut olevansa rakas Martalle. Vielä ei ollut ehtinyt Martan vieressä makailemaan kuin yhden yön, mutta sen muistot lämmittivät tänäkin iltana.
Hän loi vielä yleiskatsauksen ympäri luttia ja huomasi, että omaisuutensa oli nyt kaikki tuossa päällystakilla, lukuunottamatta pyhäisempää päällystakkia, kahta pikkumekkoa, yökulkuhousuja, liiviä ja hattua, silinterikelloa, tuppea puukkoineen ja puolen tuopin pulloa viinaa, jotka kaikki olivat päällä.
Hän ei puhellut itsekseen, ähkyi vaan kun kääri omaisuuttaan kokoon. Saatuaan sen tehdyksi, pisti lampun taskuun, otti mytyn kainaloonsa, kävi ulos, väänsi oven lukkoon ja otti avaimen reijästä, — aivan kuin muulloinkin. Alas tultuaan heitti mytyn portaille ja meni tupaan.
Tupa oli siisti, matot lattiassa. Pöydän luona paloi kattolamppu. Sisällä oli vaan nuori emäntä, joka puuhasi keitosta takan ääressä ja souti kätkyttä.
Matti asteli juhlallisesti pöydän luo, laski lutinavaimen siihen, meni tarjoomaan emännälle kättä:
»Hyvästi nyt», sanoi. Ääni oli soinnuton ja värähti.
»Joko Matti nyt menee? Käteni on niin märkä että pyyhin sen. No hyvästi vaan ja onnea uuteen paikkaan.»
»Hyvästi vaan. Panin lutinavaimen tuohon pöydälle ja nahkaset jätin luttiin, sieltä ne löytää Oskari.»
»Aijoin sulle illallista panna, mutta ei ole vielä valmiina.»
»Eipä ole nälkäkään tässä… Hyvästi vaan ja sanokaa isännälle terveisiä.»
»Hyvästi. Kyllähän niitä sopii sanoa.»
Matti meni ulos hitain raskain askelin. Otti portailta tavarat kainaloonsa ja alkoi astua.
Tänään oli palvelijain muuttopäivä. Talossa, jonka oven juuri kiini painoi, oli Matti palvellut vuoden. Eikä hänen ollut siellä mikään paha olla, vaikka hänenkin mielestään olisi lutin makuusija voinut olla vähän siistimpi, työnvaatimus hiukan helpompi ja ruoka vähän parempaa. Mutta kun haltiaväet söivät itse samaa, niin ei ollut siitäkään niin paljoa välittänyt. Ja monta kertaa hän oikein säälitteli näitä ihmisiä, Matalamäen nuoria haltioita, kun he ottivat työhön kiini aivan kuin orjat, eikä suuri velka talon hinnasta tahtonut sittenkään vähentyä. — Olkoon miten tahansa muuten, mutta liian kitsaasti ne pitävät työväkeä, ajatteli Matti monasti. Olisi hän kernaasti jäänyt toiseksikin vuodeksi, vaikka työvaatimus olikin niin tuima … hän olisi koettanut pitää itse määränsä. Kun oli syyskesällä pikeytynyt Marttaan oikein vakavasti, olisi nyt tuntunut niin rehdiltä, varmalta ja rikkaalta kun oli kulta, eikä olisi tarvinnut muuttaa taloa. Mutta Matalamäen isäntä ei ollut puhunut mitään toiseksi vuodeksi jäämisestä, eikä hän ymmärtänyt … ellei tuo mahtanut pelätä, että rupean tässä akottumaan. Matalamäki ei huoli äijämiesrengeistä. Sitten sukeutuivat ajatukset aivan itsestään mietiskelemään kysymystä: miksi toisilla ihmisillä on parempi n.s. työnkurssi kuin toisilla? Esimerkiksi Iikka, joka tulee Raitalaan hänen palveluskumppalikseen, on oikein kuuluisa. Sanotaan, että Iikka on narri ja tekee sen mukaan kuin kehutaan … hän taas ei välitä kehumisesta, sillä se on narraamista…
»Enkä minä välitä mistään, jumaliste! — kun se siksi tulee», hän ääneensä huudahti ja löi jalkaa maahan.
Eikä sellaisilla palkoilla, kuin hänelle maksetaan, kannata oikein hosua, — aivan toinen olisi asia jos saisi sellaisia palkkoja kuin Iikkakin saa.
»Mutta Ratulaisen pojalle ei makseta korkopalkkoja, eikä häntä ihmisenäkään pidetä … kun isä on Ratulainen,» hän virkkoi itsekseen mutisten ja löi taasen jalkaa kovemmin maahan.
Kun osaisikin jotain muutakin kuin olla renkinä, — juoksi hänen ajatuksissaan.
»Mutta kun ei kukaan opeta, nauretaan vaan kun puhdetöitäkin yritän.» Ja hän ajatteli edelleen, että kun oliskin saanut olla vielä Matalamäessä, niin isäntä kenties tänä talvena olisi opettanut. Raitalassa tulee kuitenkin hevoshoito hänelle ja Iikka saa tehdä puhdetöitä. Mieliala muuttui yhä katkerammaksi, kun johtui ajattelemaan syntyperänsä halpuutta, josta luuli kaiken pahan lähtevän.
»Ei minulla ole mitään lahjoja, ei minkäänlaisia lahjoja. Kuinka niitä Ratulaisen pojalle olisi suotu!… Se on vaan lorvi, renkiveklus, joutava piru, hylky!»
Hänet valtasi raivokas tunnelma. Mutta sattumalta vilahti taas mieleen Martta. Ajatusmaailmaan säteili siitä lempeätä, viihdyttävää valoa ja mieliala kävi rauhallisemmaksi. Matti ajatteli taas akottumista ja kodin perustamista, aivan kuin toteutettavissa olevaa ihannetta. Äskeinen puuskaus ei ollut häneen syvästi koskenut. Se oli muuten tuttu tunnelma, joka palasi usein, josta palvelijain joukossa usein puhuttiinkin, joskus nauraen, toisinaan katkerasti moittien. Mutta Matilla ne hetket menivät helposti ohi, muutama tuima kirous huippukohtana, — ja hän eli taas hetken elämää.
Oli pimeä syksyinen ilta ja tie rapainen. Matti jo katui, että oli korkkosaappailla lähtenyt taivaltamaan ja pieksusaappaat laukkuun pannut. Mutta rapakossa tallusteleminen loppuisi kuitenkin kohta, sillä hän läheni jo Raitalaa.
Alakuloisuus alkoi uudestaan kasvaa mikäli läheni uutta palveluspaikkaa. Se ei ollut hyvässä maineessa palvelusväen kesken, tämä Raitala. Isäntä oli pitäjän isäntäyhdistyksen puheenjohtaja, lautamies ja mitä liekään. Jo nämä virkanimitykset äitelöittivät Mattia.
»Ne sellaiset ne juuri ovat aina palkollistensa niskassa! Ovat olevinaan herroja — mitä herroja! — ja lukevat kotona ja kokouksissa lakia pal… — saamari, kun olin vähällä kaatua! Muutama paksumaha (tarkoittaa tulevaa isäntäänsä) ei edes pihasiltaansa korjaa, kun ihmiset oikein kaatuvat.»
Taas malttoi hän mielensä, kun saapuessaan Raitalan pihaan joukko uusia ajatuksia ja tunnelmia täytti mielen. Vitkastellen sisään menoa katseli uusi renki ikkunoihin, joista loisti tuli. Toisiaan takaa-ajaen kiitivät ajatuksissa vauhdilla kaikki ne juorut, joita palvelijain kesken oli tästä talosta liikkeellä. Matin mielikuvituksessa esiintyivät pahat puolet nyt synkässä valossa.
»Ne syövät kamarissa, isännät ja pojat, ja tällaisten jätkämiesten täytyy tyytyä tuvan pöydässä keltaiseen silakkaan ja meijerihuituun…»
Vinttikamarista näkyi ystävällinen tulenvalo.
»Se poika, Vilhelmi, siellä varmaankin…» ja vaistomaisesti kääntyi Matin pimeässä teroittunut katse toiselle puolelle pihaa, kohti luttirakennusta, joka oli taasen seinä seinässä tallin kanssa, missä hevoset kolistelivat ja söivät. Kylmä vastenmielisyyden väristys karsi pitkin selkäpiitä.
Pian sen jälkeen löysi renki itsensä tuvan ovensuusta. Tehden iloisen ja reippaan hyvänpäivän, johon sai itsensä pakoitetuksi, kävi sivupenkille istumaan.
»Päivää», sanoi emäntä, pannen painoa viimeiselle tavulle ja Vilhelmi, joka oli jotain nakerrellut höyläpenkin vieressä, meni ystävällisesti tarjoomaan kättä.
»Terve tuloa taloon.» Vilhelmi katsoi että onko se päissään.
»Terveeksi vaan!» Matti nousi ja vähän niijasi toisella jalallaan ja nyökäytti päätä samalla kuin terävällä silmäyksellä tutkasi Villen katseita. Mielessä välähti samalla: mahtaneko tuo ruveta nuorisoseuraan vaatimaan? Ajatus synnytti orjuuttavan tunnelman. Silmänräpäyksessä nousi uhka.
»Siellä alkaa olla rapaa», jatkoi Vilhelmi.
»Pirusti!» vastasi Matti. Nouseva uhka sai tästä karskista vastauksesta jonkullaista tyydytystä.
Illan kuluessa tuli muitakin uusia palvelijoita, piika ja renki. Piika oli ennestään Matille aivan vieras, mutta sivultapäin katsottuna muistutti tämä paljon Marttaa. Ja Matti tunsi tähän rakastuvansa Marttan vuoksi. Varsinkin sitte Matin sydän hommaili, kun näki tytön kiireesti vilkkasevan edestakaisin tuvassa, alushameessa, joka säästellen kääri punaisia, uusiin, nariseviin kenkiin peittyviä sukkia.
Matti oli melkein aina Liisan tiellä, milloin mitäkin asiaa teki, väliin apua tarjosi, toisinaan pyysi.
Sievä tyttö, ajatteli Matti, samalla koetellen oliko pullon tulppa visusti kiini. Hän ottaisi tänä iltana pari ryyppyä…
Toinen renki, joka illan kuluessa oli taloon tullut, oli vanhempi ja päissään. Oli mennyt porstuanperä-kamariin isännän kanssa juttelemaan. Matin mielestä ne luultavasti siellä istuivat pullon ääressä, Iikan pullon, joka jo tuvassa oli käsillä ollut. Aikoneeko jo tehdä itsensä hyväksi isännän kanssa? mietiskeli, ja muisti kuulleensa, että Iikka on sellainen ollut ennenkin. Alkoi mielessään tätä halveksia.
Oli jo käyty hevosia yöstämässä. Vilhelmi ja Liisa olivat kadonneet tuvasta, kumpikin huoneisiinsa kai. Emäntä vielä joutessaan päätänsä kampaili uunin puoleisella penkillä ja Matille, joka torkkuen tupakoitsi, virkkoi:
»Sinne ovisänkyyn saat makuulle mennä.»
Mutta sitä ei Matti ollut ajatellutkaan, päässään vaan aprikoitsi, kumpasen viereen menisi pyrkimään tänä yönä, Martan vaiko Liisan.
Iikka kuului tulevan porstuankamarista kovasti kohlaten ja rämisten.
Tultuaan tupaan kävi retuuttamaan Mattia, joka hiljaa istui.
»Lähdetään jo.»
Matti lähti.
»Älkää pojat lähtekö, kun ensi yötä olette talossa. Siellä on puhdas sänky, vasta pyykityn lakanan panin sinne.»
»Emäntä, älkää pahana pitäkö, mutta tämä ilta on renkimiehelle kuin viimeinen ryyppy jätkälle … sitte se loppuu. Hyvää yötä vain, emäntä, aamuun asti.»
Mattia kutkutti nauru. Emäntä aikoi terhakasti ruveta vastaväitteisiin, mutta mennen ulos ja kädellään viittoen keskeytti Iikka:
»Minä sen tiedän, emäntä, aivan ulkoa osaan, että te käskette Jumalaa pitämään silmäinsä edessä ja tottelemaan haltiaväkeä… Mutta nyt en minä kuule sillä korvalla, huomenna vasta… Kello 5 huomenaamuna pankaa mihin tahdotte… Hyvää yötä vain.»
He menivät ulos. Iikka alkoi jo ovessa rallattaa. Satoi hiljaa. — Kun olis sateenvarjo, ajatteli Matti. Ennenkin, päänpitoviikolla oli se ollut monasti mielessä, mutta eivätpä olleet rahat siihen ehtineet.
»Mennäänkö Liisaa katsomaan?» Matti kysyi.
Vastaamatta ohjasi Iikka kulkuaan luttia kohti.
»Oletko sinä jo ollut meidän 'kamarissamme'?» kysyi Iikka renkien luttia tarkoittaen.
Ei Matti siellä ollut vielä käynyt. Sanoi vaan viimevuotiselta rengiltä kuulleensa, että siinä oli sellainen lattia, joka saattoi laskea läpitsensä miehen putoamaan alla olevaan puotiin.
Liisa järjesteli vaatteitaan lutissa ja ilostui kun pojat tulivat katsomaan.
»Annas minä autan», tarjoutui Matti muuatta vaatetta katonrajaan kurottamaan.
»Pane sitte, koska sinä olet nuorempikin.»
»Valehtelet. Et sinä ole vielä kahdenkymmenen.»
»Ja sinäkö olet! Ihmiset puhuvat että sinä olet vasta alun viidennellätoista.»
»Kuka sitä?»
Liisa nauroi.
»Tyttö vain, yksi tyttö.»
»Mikä, kuka? Sinä valehtelet.»
»Sellainen tyttö, jota sinä olet kullaksunut.»
»Minäkö?» Matti oli olevinaan hämillään ja sydän oli riemusta kurkussa.
»Ja neljä kertaa kuulutettiin se Saapas-Matin Heikki»
lauloi Iikka.
»Pane hiukan ylemmäksi, mutta älä putoa siihen väättäväksi», kehoitti
Liisa Matille.
»Minä olen, kuulkaa orjat, juonut jo kahdenkymmenen markan loven tämän vuoden palkkaan», kertoi Iikka.
Liisa äikitteli:
»Käskee juoda.»
»Syödäkö se pitäisi?»
»Ei mutta ostaa tytöille vehnäsiä, menisi paremmin niin kuin toteen.»
»Kuule Liisa, kun kaikki panee viinaan, niin sitte sen tietää että on juonut.»
»Oliko Iikka iltamassa?» kysyi Liisa.
»Häh, missä?»
»Iltamassa, palvelusväen, siinä johon ilman pääsi.»
»Sivistettäväksi», jatkoi Matti.
»Reidottavaksi», Liisa virnakoi.
»En viitsinyt suosiolla, kun ei väkisin viety.»
»Pöllöt sellaisiin», virkkoi Matti ajatuksissaan.
»Paljoa parempi, kun saa oikein sydämmestänsä hypellä eikä tarvitse ketään orjailla», selitti Liisa.
»Sitä; saa kyllä meikäläinen olla käskettävänä ja opetettavana pitkin vuotta, vielä nyt sitte päänpitoviikoilla», puhui Matti. Iikka täytti:
»Iestä kantamaan.»
Jokainen näytti olevan mietteissään. Iikka otti ryypyn, tarjosi toisillekin, jotka myöskin ryyppäsivät. Iikka pani piippuun ja alkoi selittää:
»Minä olen ajatellut siksi, että jos me sivistymme, me palkolliset, niin ettei ole seuraelämässä mitään eroa meidän ja talollisten välillä, niin mahdammeko me enää tulla toimeen näissä eläinten huoneissa, vai laittavatko haltiaväet meillekin kamareita silloin?»
»Joo, kyllä ne laittavat sulle oman kamarin tässäkin talossa samoin kuin mullekin», vakuutteli Matti ja Liisa nauroi. Lopettaen työnsä istui tyttö ja alkoi sanoa:
»Mutta on se palvelijan elämä vähän kummallista kiertolaiselämää, muuttaa lutista luttiin. Mekin nyt tässä istumme kyyhöttäen…»
»Kuin kolme varpusta», keskeytti Matti.
»Istumme kyyhöttäen…»
»Ja aijomme ruveta palvelemaan Raitalassa ja luomaan lantaa, etteivät itse tarvitsisi likautua…» keskeytti Iikka. Mutta Matti häntä taasen keskeytti:
»Että saisivat olla kamaritöissä, lautamies käydä kuntakokouksissa ja
Isäntäyhdistyksissä…»
»Ei, antakaa nyt minä sanon!» huusi tyttö. »Minä vaan tarkoitan, että kun me nyt olemme tulleet kukin omalta haaraltamme, niinkuin…»
»Varikset», täytti Matti.
»Voi voi voi-i!»
»Sano nyt.»
»Kissa!»
»Oletko sinä paha suuttumaan?»
»Olen!»
Matti ja Liisa leikkivät jotain käsileikkiä ja Iikka hyräili:
»Neljä kertaa kuulutettiin se Saapas-Matin Heikki.»
Leikkinsä ohessa yhtyivät toiset samaan lauluun:
»Helluni laulu se kauas kuuluu ja saappaat narahtelee, vellikello se aisassa heiluu ja pyörät jyrähtelee.»
Iikka oli avannut oven ja kurkisteli ulos pimeyteen. Sateenrapinata jatkui yhä ja lutin räystäistä tippui vesi pihaan muodostuneesen lammikkoon synnyttäen syksyisen, lotisevan äänen. Liisa oli mennyt vuoteelle ja Matti haukotteli.
»Tuolla se nyt on», virkkoi Iikka uneliaasti rämisevällä äänellä.
»Mikä?»
»Vilhelmi vain, tämä Vilhelmi Raitala … maanviljelijän poika … herra Raitala…»
Matti lähestyi ovea kurkistellakseen pimeään sateiseen yöhön, että missä se on, ja näki tulen loistavan Vilhelmin kamarin ikkunasta.
»Kirjoittelee morsiamille», jatkoi Matti samaan nuottiin unisella äänellä ja molempain vierekkäin istuessa lutin kynnyksellä.
»Preivejä», lisäsi Iikka.
»Sivistyneitä preivejä.»