_Norjan kirjallisuus keskittyy ulkomaalaisen mielessä tavallisesti melkeinpä vain kahteen suureen nimeen, Björnsoniin ja Ibseniin. Samalla kuin nämä voimakkaat ja itsenäiset miehet kohottivat maansa kirjallisuuden maailmanmaineeseen, heidän mahtava herätystyönsä mitä hedelmällisimmin pääsi vaikuttamaan monilla muillakin aloilla. Erityisesti Björnson sytyttävänä puhujana ja taistelua pelkäämättömänä sanomalehtimiehenä joutui sangen tehokkaasti ottamaan osaa myös isänmaansa valtiollisiin ja yhteiskunnallisiin asioihin.
Martinus Björnstjerne Björnson syntyi papin poikana joulukuun 8 p:nä 1832 Kviknessä Hedemarkissa. Koulunkäyntinsä hän aloitti kotipaikkakunnallaan, mutta hänet lähetettiin sittemmin Molden kaupungin keskikouluun. Oppiminen sujui aika huonosti, sillä paljon enemmän kuin koulutehtävät tuota vilkasta, hilpeätä ja tarmokasta poikaa viehättivät historialliset romaanit, seikkailukertomukset ja uljaat viikinkisadut. V. 1849 Björnson erosi Molden koulusta ja meni sitten Kristianiaan jatkamaan opintojaan Heltbergin "ylioppilasleipomossa", jossa tutustui mm. Ibseniin ja Vinjeen ja josta tuli ylioppilaaksi v. 1852.
Yliopisto-opinnot päättyivät melkein alkuunsa. Björnson tunsi tehtävänsä olevan muilla aloilla. Hän herättikin pian huomiota sanomalehtimiehenä ja myös teatterinjohtajana. Vähitellen hän siirtyi suorittamaan varsinaista elämäntehtäväänsä kirjailijana kuitenkaan koskaan luopumatta politiikastakaan. Erityisen tehokkaasti Björnson saattoi vaikuttaa puheillaan, sillä hänen mielikuvituksensa rikkaus, hänen hehkuva innostuksensa ja hänen sanojensa tenhoava kauneus valloittivat vastustamattomasti penseimmätkin kuulijat.
Laajentaakseen näköalojaan Björnson teki useita ulkomaanmatkoja aina Etelä-Eurooppaa ja Amerikkaa myöten. Hän kävi Suomessakin, ja aina sorrettujen puolesta taistelevana hän rohkeasti esiintyi Suomen oikeuksien puolustajana Venäjää vastaan.
Björnson sai elämässään kokea paljon vastustusta, mutta myös runsaasti myötäkäymistä. Hänen osakseen tulleista lukuisista kunnianosoituksista mainittakoon tässä vain, että v. 1863 suurkäräjät myönsivät hänelle runoilijaneläkkeen — ensimmäisen Norjassa — ja että tunnustus Ruotsin taholta tuli Nobelin palkinnon muodossa v. 1903. — Björnson kuoli huhtikuun 26 p:nä 1910 Pariisissa.
Kirjallisessa tuotannossaan Björnson aluksi käsitteli historiallisia aiheita (mm. näytelmissä "Taistelujen väliajalla", "Ontuva Hulda", "Sverre kuningas", "Sigurd Stembe", "Sigurd Jorsalfan") ja loi muutamia ihanteellisia ja samalla todellisuudentuntuisia eteviä kansanelämän kuvauksia (mm. suomennetut "Päivärinteen Synnöve", "Arne", "Iloinen poika", "Kalatyttö", "Morsiusmarssi"). Mutta 1870-luvulla hän ryhtyi käsittelemään, etupäässä näytelmissä, nykyaikaisen yhteiskunnan ja moraalin probleemeja. Hänen tuotannossaan on nyt läpikäypänä piirteenä tinkimätön totuuden vaatimus. Valtiollisen ja liike-elämän monet epäkohdat hän räikeästi vetää julkisen tarkastelun alaisiksi (näytelmissä "Toimittaja", "Konkurssi", "Kuningas", "Uusi järjestelmä", "Paul Lange" ja "Tora Parsberg"), ja myös yksityiselle ihmiselle hän puhuu vaativan velvoittavasti. Jokaisen on ymmärrettävä elämän vastuullisuus, kaikessa on pyrittävä puhtauteen, miehen on siveellisyydessä täytettävä samat mitat kuin naisen, ja nainen saakoon kehittää itseään yhtä vapaasti kuin mies (romaani "Liput liehumassa", näyt. "Leonarda" ja "Hansikas"). Uskonnon piirissä liikkuvat Björnsonin paras näytelmä "Yli voimain" ja romaani "Jumalan teillä", jossa tekijä selvittelee omaa kristillisyydenkäsitystään.
Aivan erikoista huomiota ansaitsee Björnsonin lyriikka. Se on raikkaan, nuorekkaan inspiraation synnyttämää, korutonta, havainnollista ja elävää, ja monien mielestä Björnson onkin päässyt suurimpiin taiteellisiin tuloksiin juuri lyriikassaan._
1
"Kartano" ja sen asujat
Kartano oli todennäköisesti muodostunut samaan tapaan kuin useimmat muutkin suurtilat kaikissa maissa ja kaikkina aikoina, väkevän oikeudella. Kenties enemmän tai vähemmän väkinäisillä naimiskaupoilla ja rehellisillä, ostoilla, mutta kenties myöskin juonien, petosten ja muiden halpamaisuuksien avulla; emme sitä enää tiedä.
Kaksisataa vuotta takaperin se oli suunnaton maatila. Päätilus oli silloin kuten nytkin kaupungin yläpuolelle kohoavalla metsäisellä vuorenrinteellä. Koko kaupungin näkee sieltä, sekä tällä puolen satamaa sijaitsevan vanhan kaupungin että tuolle puolen hiekkaniemelle syntyneen uuden asutuksen. Niemi suojaa satamaa mereltä päin, mutta ei ole kuitenkaan avointa ulappaa vastassa; ulkopuolella on saaria ja särkkiä, joiden välissä on kaupungin kaksi pääsysalmea, pohjoiseksi ja läntiseksi väyläksi nimitettyä. Kaikki tuo näkyy "Kartanoon", samoin kuin laaja merenselkäkin. Edelleen näkyy oikealla joki, joka vaahdoten vyöryy satamaan savikumpujen lomitse. Aikoinaan joki ja kaikki sen suulle rakennetut laitokset olivat "Kartanon" omaisuutta, vieläpä koko kaupungin alue, saaret ja rannikko molemmin puolin. Siihen kuuluivat joen ylävarreltakin alemmat rinteet ja metsät. Kaksisataa vuotta takaperin oli asiain laita näin.
"Kartanon" päärakennus on iso muurikivitalo, jonka yläpuolelle kohoaa lyhyt, tylppä torni. Oikealla siihen liittyy pitkä sivurakennus, mutta kumma kyllä ei vasemmalla. Takana on joukko vanhoja muurikivisuojia, kuten talli, navetta ja sen sellaisia, sekä palvelusväen tupa. Talon pääportaissa — jotka ovat kooltaan todellinen paasivuori — on puoliympyrässä askelmat laidasta laitaan. Niiltä johtaa juhlallinen puistokuja aina torille asti, kumpaisellakin sivullaan korkea kiviaita, joka reunustaa sitä melkein perille saakka, sillä niin pitkälle ulottuvat puistokujan kahtia jakamat kasvitarhat. Ketoa viljelmien molemmin puolin, niiden ja kaupungin välillä samoin. Rakennusten yläpuolella vuoren kupeella lehtimetsää, jossa havupuut ovat kuitenkin jälleen aloittaneet hiljaisen taistelunsa. Aikoinaan on nimittäin havumetsä yksinään vallinnut vuorta.
Kuka on tehnyt nämä suuret raivaukset, pystyttänyt nämä jyhkeät suojat? tulee kysyneeksi nähdessään ensi kertaa "Kartanon" rakennukset ja tilukset.
Jo kolmattasataa vuotta takaperin, vuoden 1660 vaiheilla, muuan saksalainen laivuri, Kurt nimeltään (silloisen kirjoitustavan mukaan Curt), ensi kerran poikkesi tuonne satamaan laivalla, jonka hän siellä maalautti uudestaan ja takiloitsi toisin, arvattavastikin tehdäkseen sen tuntemattomaksi. Nyt tiedämme, että hän oli silloin aikoja sitten karkotettu isänmaastaan väkivallan takia ja että hän oli suurta saksalaista ruhtinassukua, jolla vieläkin on kuuluisa nimi; sitä ei tarvitse tässä mainita. Hän esittäysi Curtina, ristimänimellään. Hän ei ollut siellä pitkääkään aikaa oleillut, kun jo kosi "Kartanon" tytärtä ja perijätärtä, eikä hän häikäillyt, kuten alempana kerrotusta nähdään.
Se oli jalosukuinen neiti Ingeborg Klauntytär. (Seuraan tästä alkaen sananmukaisesti erästä kaupungista ja erittäinkin kartanosta laadittua kuvausta, jonka on edellisen vuosisadan alkupuolella kyhännyt sikäläisen Sancta Marian kirkon vanha suntio ja kanttori.) Hän pujahteli piiloon pimeille ylisille, alas kellareihin, navettaan ja talliin, tai pakeni hakaan ja metsään, joka kerta kun mahtipontinen ulkomaalainen laivuri Curt tuli kosiokäynnille. Sillä silloin tämä tavallisesti oli pöhnäpäissään. Jalosukuisen herra Klaus Matiaksenpojan piti toimittaa hänelle olutta kellaristaan ja tarita, mitä hän suvaitsi muuta pyytää, ja jälkeenpäin Curt löi hänet melkein vaivaiseksi, kun herra Klaus ei voinut hankkia neitiä puheisille hänen kanssaan, ja hätyytteli kaikkia talossa eläjiä. Ja hän vannoi, että jos joku rohkenisi tavoitella neitiä aviovaimokseen, siltä hän niskat nurin vääntäisi, samaten kuin neidiltä itseltäänkin ja hänen suvultaan, jos neiti olisi kenellekään muulle kuin hänelle suosiollinen. Ja Hans Fürstiä, joka asui torin laidassa vastapäätä Sancta Marian kirkkoa ja jonka sanottiin kulkevan neidon kotona kosima-aikeissa, Curt pitkäperjantain aamuna Hansin asuntoon tunkeutuneena tämän vielä vuoteellaan maatessa suomi tukevalla raipalla niin surkeasti, että Hans kauan jälkeenpäin virui verissään. Hans Fürst ei enää saanut olluksi kaupungissa, kun Curt saapui sinne laivoineen, niinkuin hän tästä lähtein useasti teki. Samaten ei voutikaan, herra Bernhard v. Klüwer, joka tahtoi häntä ojentaa. Uhitellen Curt laski laivansa voudin talon kohdalle; laivoja oli hänellä silloin kaksi, ja kanuunia ja paljon väkeä. Eikä vouti hirvinnyt enää mennä ulos yksinänsä eikä rohjennut virkaansa toimittaa, vaan matkusti pois ja jäi sille tielleen. Niin meni hyvinkin vuosi, ennen kuin virka jälleen täytettiin. Mutta siihen pantiin saksalainen, joka oli Curtille kaikin tavoin mieliksi. Entinen vouti sai muualla viran.
Curtista kerrottiin yleiseen, että hän oli rosvouksella saanut ensimmäisen laivansa Pohjanmerellä. Sittemmin hän purjehti kahdella laivalla, ja ihmiset pitivät varmana, että hän sen toisenkin oli anastanut. Mutta hänen väkensä oli siitä visusti vaiti, eikä kukaan tehnyt hänelle siinä asiassa mitään. Mutta seuraavalla tavalla hän neidin sai:
Hänen korkean ylhäisyytensä käskynhaltija Ulrik Frederik Güldenlöven kirjuri tuli tuomaan käskyä kaikkivaltaiselta, kaikkeinarmollisimmalta kuningas Frederik Kolmannelta, nyttemmin korkeanautuaasti nukkuneelta Herrassa, jalosukuiselle Klaus Matiaksenpojalle kartanossa ja kaupungin hyville asukkaille, neuvoskunnalle ja porvareille, heidän pitääkseen huolta siitä, että laivuri Curt, joka oli korkeata Saksanmaan aatelia, saisi arvoisan neitsyen Ingeborg Klauntyttären aviovaimoksensa, ja hallitsija lupasi heille kuninkaallisen suosionsa ja erityisen suopeamielisyytensä, jota herra Curt oli lakkaamatta nauttinut. Silloin tapahtui kuninkaan tahto. Kirjuri oli tullut Sören Rasmussenin purrella Oslosta ja oli saksalainen, osaten vain välttävästi tanskaa. Hän vaati uhkeata vastaanottoa, jonka saikin, sillä hänet majoitettiin raatihuoneelle ja pyydettiin viipymään yli häiden sekä sillävälin käyttämään erinäisten kaupungin porvarien vieraanvaraisuutta.
Häät vietettiin hyvin prameasti, mutta monin karvain kyynelin neiti Ingeborgin puolelta, niinkuin myös Klaus Matiaksenpojan, joka tiesi nyt hyvien päiviensä olevan mennyttä. Mutta hääpäivänä tuli Curt humalaan, ja silloin hän yltyi huitelemaan kirjuria, ajaen hänet pois pöydästä, koska hän ei muka ansainnut istua kunniallisten miesten ja heidän naistensa parissa. Sillä hän ei ollut mikään käskynhaltijan kirjuri, vaan karannut parturinkisälli pahainen, joka oli ollut palveluksessa Curtin langolla Pommerissa. Mutta parturi pakeni niemelle ja sieltä pohjoiselle saarelle, mistä kirkui itsensä erääseen ohipurjehtivaan laivaan. Häät loppuivat siihen paikkaan, mutta siitä Curt vähät välitti, sillä morsiamen oli hän nyt saanut.
Näin se kävi: Laivuri Curt oli ollut Oslossa ja siellä tavannut jonkun holsteinilaisen Georg v. Bregentvedtin, joka oli ratsumestari ja autteli käskynhaltijaa sotatoimissa. Mutta Georg v. Bregentvedt ja Curt tunsivat toisensa Saksan ajoilta, ja tämä Georg oli sukkelatuumainen kelmi, ja hän auttoi Curtia siinä konnankoukussa. Parturin he saivat kätyrikseen.
Vanha Klaus Matiaksenpoika matkusti heti Köpenhaminaan valittamaan asiaansa kuninkaalle, jonka luona kolmasti saikin audiencen, ja kuningas vihastui joka kerta kovasti, mutta kaiketikin taas unohti sen muiden asiain tähden, sillä Curtilla oli maanmiehiä hovissa. Sillävälin loppuivat ne rahat, jotka Klaus Matiaksenpoika oli varustanut matkaansa, ja Curt oli ottanut kartanon ja kieltäysi lähettämästä hänelle lisää, samalla uhaten kostoa jokaiselle, joka häntä auttaisi. Kun Klaus Matiaksenpoika sitten sai tyttäreltään erään jahtilaivurin välityksellä salavihkaa lähetetyn kirjeen, että hän nyt kantoi lasta, mutta että Curt haki muun naisväen seuraa sekä kartanossa että kaupungilla, ei hän enää katsonut kannattavan pyrkiä kotiin. Eikä kukaan hänestä sen koommin kuullut. Klaus Matiaksenpoika oli tanskalaista sukua ja kelpo mies.
Kartano oli siihen aikaan tavattoman laaja herrastila lisineen ja etuisuuksineen, omistaen joenkin rantamainensa monta penikulmaa yläjuoksulle päin, metsän ja talot. Ja Curt laittoi jokitöyräälle suuren tiilitehtaan ja kutsui paljon hollantilaisia. Sittemmin hän perusti niinikään laivaveistämön, joka on ollut kaupungille suureksi hyödyksi. Hän rakennutti myös hyvin merkillisen sahalaitoksen, jollaista ei ollut täällä päin koskaan ennen nähty.
Edelleen hän matkusti kuninkaan luokse, joka silloin oli suurivaltaisin perintöruhtinas ja herra, kuningas Kristian Viides, nyttemmin autuaasti nukkunut, tämän hovissa mahtavien, ylhäisten maanmiestensä avulla päästäkseen kuninkaalliseen suosioon ja ystävyyteen. Hän saikin moniaita kertoja audiencen ja miellytti kuningasta suurella voimallaan kuin myöskin koko olennollaan. Hän sanoi kuninkaalle alamaisimmasti olevan entismuistoisena tapana, että jos kuningas armollisuudessaan saapuisi näille seuduille, hän ottaisi asuntonsa kartanosta. Kaksi kuningasta oli ollut siellä yötä, korkeanautuas kuningas Kristian Neljäs kahdestikin, ja hän nöyrimmästi odotti itselleen samaa suosiollisuuden osoitusta. Kuningas ei sitä evännyt. Mutta Curtin tarkoituksena oli täten päästä takaisin niihin aatelisiin oikeuksiin, jotka häneltä oli isänmaassaan tuomittu menetetyiksi. Ja hän matkusti kotiin ja päätti korkeudessaan, että vanha kartanorakennus, vaikka olikin kaikin puolin erinomainen asumus, tilava ja uljas, kuitenkin revittäisiin ja sijalle rakennettaisiin linna kuninkaan kunniaksi hänen majesteettinsa saapumisen varalle.
Ja hän ryhtyi heti tuumasta toimeen. Mutta kun hän tällöin halusi Hans Fürstin taloa torin laidassa vastapäätä Sancta Marian kirkkoa, nimittäin asuakseen siinä uuden linnan ollessa rakenteella, hän karkotti mainitun Hansin sieltä siihen asti, kunnes linna olisi katon alla. Tämä kävi seuraavasti. Hän kielsi merimiehiä ja käsityöläisiä ja kalastajia ostamasta häneltä ainoatakaan korttelia tai unssia taikka kyynärää, sillä Curtilla oli ollut alhainen kansa puolellaan aina siitä saakka, kun hän oli kaupunkiin tullut. Hurjaluontoiset merenkyntäjät ja heidän kumppaninsa eivät ole kuin maallaeläjät. Ne palvovat niitä, joilla on heihin valtaa. Ne ovat, ne ja niiden esi-isät, antaneet kurmoittaa itseään laivassa ja maissa. Ne eivät viihdy, ellei niitä komennella ja sätitä ja mukiloida ja elleivät ole avittamassa laivurin riihatonta eleskelyä.
Mutta lisäksi oli Curt samaan aikaan antanut niille vuoren vapaasti asuttavaksi, niin monelle kuin sieltä vain joka taholla sijaa löytyisi, sekä halvalla rakennustarpeita, niin että vuorella nyt on kokonainen kyläkunta, joka näkyy kauas jokaiselle satamaan purjehtivalle laivalle. Ylimmälle kohdalle ovat luotsit rakentaneet itselleen tähystyskojun.
Voidaankin sanoa, etteivät Curt ja hänen sukunsa ilman tätä kaupungin alhaison suosiota ikinä olisi vallinneet ja elämöineet, niinkuin ovat aina tähän päivään asti menetelleet. Mitä törkeämpiä väkivallan töitä he tekivät, sitä korkeammalle he kohosivat rahvaan silmissä, sillä siltä kannalta se ottaa asiat. Kaikki rikkomuksensa sai siis Curt huoletta jättää korvaamatta. Hän ei koko elämänsä aikana antanut mitään sovitusta kenellekään! Ihmisillä on vielä hänen jälkeensä muistissaan se sanantapa, jota hän käytti, milloin joku vaati hyvitystä: 'Minä sinulle antamas korvausta persauksistani, senkin verdammte bauer-kollo!' Sillä hän ei milloinkaan puhunut kieltämme oikein, ja bauer-kolloksi haukkui hän jokaista, johon hän suuttui. Hänen maassaan nimittäin kuulutaan syvästi halveksittavan talonpoikaa, melkeinpä pidetään elukkana; hän ei ollenkaan omista taloa taikka maata, vaan tekee työtä herralle, hän ja hänen koko perheensä. Ne eivät siitä pääse ennenkuin kuollessaan; ja niinhän on Tanskassakin.
Mutta mitä sanottuun Hans Fürstiin tulee, niin hänellä ei ollut mitään muuta kuin kauppansa, joten hänen oli täytymys siirtyä toiselle puolelle toria Siegfried Brandenburgin vanhaan taloon, vasemmanpuoleiseen rakennukseen, sillä niitä oli kaksi. Ja siellä hän oli, kunnes Curt muutti ylös linnaansa.
Sellaisena kuin se nyt on, ei se ole kokonaan Curtin työtä. Hän ei ole rakennuttanut isoa oikeanpuolista sivurakennusta eikä tilavia ulkosuojia. Eikä hän myöskään ole muurauttanut kasvitarhan kiviaitoja ne ovat hänen poikansa jäljiltä. Mutta ison asuinrakennuksen sekä portaikon ja tornin hän on rakennuttanut, ja muurien välisen puistokujan on herra Curt laitattanut, sillä ennen oli siinä vain tie, eikä tämä mennyt suoraan, vaan kasvimaan ulkopuolitse oikealle, kuten voidaan vieläkin osoittaa. Niinikään ovat puut tämän suuren puistokujan molemmin puolin Curtin itsensä istuttamia jok'ainoa, sillä hänellä oli taitava käsi sellaisessa, niinkuin hän itsekin hyvin tiesi. Siten on myös suurin osa kasvitarhaa, sellaisena kuin se nyt on molemmin puolin, hänen istuttamaansa, ja hän tuotatti Hollannista monia uusia ja kalliita puita, yrttejä ja kukkasia, joista hänen mielisairas vaimonsa sai viihdykettä, silloin kun hänet laskettiin jaloittelemaan, sillä hän rakasti kukkasia.
Linnan sisuskaan ei enimmältä osaltaan ole Curtin ajalta; sillä mitä hän siitä laittoi, sen teetätti uudestaan hänen poikansa, herra Adler, kuten hänen nimensä oli suuren merisankarin Cort Adlerin mukaan. Curt siinä ikäänkuin naljaili, että nimitti poikansa Adleriksi sitten, kun itse oli ottanut nimekseen Curtin, joten amiraalin koko nimi kääntyi toisin päin. Kuninkaallinen sänky ja muut kuninkaankamarin huonekalut, sellaisena kuin kamaria vielä näytellään, eivät ole Curtista nekään peräisin. Mitä Curt on siihen hankkinut, se on nyt toisessa huoneessa käytävästä vasemmalle; siinä sängyssä nukkui herra Adler itse. Siellä ovat huonekalutkin. Mutta kuninkaankamariin toimitti herra Adler kaikki uutta Hollannista, jonne hän itse purjehti laivoillaan Köpenhaminasta. Sillä matkallaan hän osti seinäverhotkin, jotka nyt riippuvat kuninkaan huoneessa kuninkaallisen makuuhuoneen vieressä, sekä sen ison karossin [tilavat nelipyöräiset katetut vaunut, tavallisesti "valtionvaunuina" hoveissa. Suom.], josta tuonnempana. Sitä vastoin ovat kaikki kultapuitteiset maalaukset Curtin ajoilta. Ritarisalin taulut ovat jäljennöksiä hänen isäinsä linnassa säilytetyistä ja esittävät hänen esivanhempiansa.
Olen tyyten unohtanut kertoa tornista, joka ei valmistunut täydelliseksi, ja miksi se kesken jäi. Ensimmältä rakennustyötä johti lyypekkiläinen mestari. Hän kyllästyi siihen, kun olisi tarvinnut rahaa, ja livisti varkain. Herra Curt viiletti hänen perässään erään tanskalaisen miehen nopeakulkuisella laivalla, joka osui parahiksi olemaan satamassa; mutta hän ei enää tavoittanut karkuria. Toinen tuli Holsteinista tai jostakin sieltä päin. Curtilla oli siihen aikaan luonansa hyvin kaunis naisihminen. Hän oli erään flaamilaisen laivurin vaimo, jonka Curt oli viekoitellut luokseen, enää luovuttamatta häntä takaisin, niin että laivurin oli täytynyt lähteä. Häneen rakastui rakennusmestari, ja toinen vastasi siihen. Silloin herra Curt rusikoitsi heidät kauhistuttavasti ja ajatti alastomina molemmat alas torille. Ne pääsivät sitten turvaan veneellä. Rakennusmestari oli ihan raajarikoksi lyöty. En tiedä, mihin he lienevät joutuneet.
Silloin Curt jätti silleen tornin, joka olikin hyvin vaivalloinen rakennettava. Tuli sana, että kuningas saapuisi sinä kesänä, joten hän laitatti sen yli leveän katon, joka päällystettiin tiilillä tavalliseen tapaan. Sellaisena se on pysynyt, sillä kukaan ei ole siihen sen koommin kajonnut.
Curt oli antautunut ylettömiin kustannuksiin sen suuren kunnian tähden, että hän näkisi kuninkaan kattonsa alla. Silloin oli maatila vielä eheänä. Silloin peitti havumetsä molempia jokirinteitä ja laaksonuomaa niin pitkälle kuin silmä kantoi. Samaten saaria. Toista tuli sitten, kun kauppamiehet ottivat metsän pantista. Mutta tämä panttaus alkoi jo Curtin aikana.
Nyt on kerrottava Curtin elämästä muuten, ensinnäkin, että hänen vaimonsa oli jo hyvin aikaisesta mielenvikainen. Hän oli hieno olento katsella, eikä sietänyt miestänsä, sellaisena kuin tämä oli. Hänet teljettiin sitten sisälle. Takimaisessa kamarissa vasemmalle voimme vielä nähdä hänen jalkainsa kuluttamat kourut oven edessä, mistä hän pyrki ulos eikä päässyt. Niinikään voimme nähdä jälkiä ikkunan rautakangista, jotka Curt siihen asetutti, sitten kun vaimo oli kerran hypännyt alas puutarhaan ja satuttanut itsensä pahanpäiväisesti. Siihen aikaan kun linna oli kaikille avoinna Curtin kuoleman jälkeen ja hänen poikiensa ollessa ulkomailla, silloin saatoimme nähdä, mitä hän oli piirrellyt seiniin ylt'ympäri, sillä Curt ei ollut huonetta puhdistuttanut eivätkä nekään, jotka poikien alaikäisyyden ja poissaolon aikana hoitivat kartanoa. Mutta pojat pesetyttivät pois nuo kirjoitukset. Näin ne minäkin, silloin kun ensi kertaa tulin opiskelevaisena tähän kaupunkiin. Ne olivat enimmiten virren värssyjä kirjasta; mutta oli myös valituksia ja muita sieviä sepitelmiä, jotka sydämestä tulleina liikuttivat mieltäni. Esimerkiksi pakkasen panemasta karpalosta. Tämä on luonnon hentoisin nähtävä, kirjoitti hän, ja totisesti olen sitä sittemmin useasti ajatellut. Sillä erittäinkin on se totta silloin, kun jänkällä jääriite tekee sulamistansa.
Mutta erään tapauksen mainitsen tässä; se sattui kerran hänen ollessaan terveenä ja istuessaan pöydässä sieur van Geelmuydenin seurassa, joka oli Curtin parhaita ystäviä ja leikkisä mies. Äkkiä häneen tuli taas pöydässä hulluus, ja hän viskasi veitsensä Curtia kohti, sanoen sinä päivänä jonkun hänelle kertoneen, että Curtilla oli 100 lasta kiertelemässä kaupungilla. Silloin van Geelmuyden virkahti nokkelasti: 'Korkeasti kunnioitettava Ingeborg Curt, kenenkään ei sovi uskoa kuin puolet siitä, mitä pahat ihmiset sanovat.' Sekös pani Curtin ja kaikki vieraat hohottamaan täyttä kurkkua, ja tämän lauseen takia herra Curt lahjoitti van Geelmuydenille, jolle hän muutenkin osoitti suurta fiducea, sen talon tulliportin äärestä, joka siellä vieläkin nähdään, — siinä on toinen huonekerta rakennettu lähes kaksi kyynärää ensimmäisen yli, sen talon vieressä, jonka vouti sai. Talolle annettiin noiden piquante sanojen tähden nimeksi 'Bon mot' [sutkaus], mistä rahvas on muovannut 'Pummin', kuten nyt koko katua nimitetään.
Tuskin ainoanakaan keväänä ajettiin ylhäällä kartanossa lanta pelloille tai tyhjennettiin keittiötunkio, ettei siitä löytynyt lapsenruumiita. Sillä hän vietti irstasta elämää palvelustyttöjensä ja muiden kanssa, joita hän sai sinne. Kun sitten nyt autuaasti Herrassa nukkunut Kristiansandin piispa, korkea-arvoisa herra maisteri Jersin, oli tulossa tarkastusmatkalle kaupunkiin jonkin aikaa ennen Curtin kuolemaa ja Curt sai siitä vihiä, pyysi hän osakseen sitä armollisuutta, että saisi pitää asunnossaan ja kestityksessään piispaa hänen oleskellessaan täällä, ja sitä ei piispa evännyt. Silloin Curt purjehti eräällä kotona olevalla laivallaan häntä vastaan, ottaen mukaansa papin ja kirkkoneuvoston sekä kuninkaan uskollisia palvelijoita ja porvareita, ja pani laivalla toimeen suuret vieraspidot piispalle, jonka he noutivat naapuripapin luota, tämänkin tullessa matkaan kolmanneksi. Ja he tulivat kaikin maihin sellaisessa tilassa, että se vasta oli näky.
Curt otti osalleen piispan, ja heidän tultuansa kartanon portaille asti ja aikoessaan nousta niitä ylös kääntyi piispa sanomaan kaikkien kuullen, että nämä olivat isoimmat portaat, mitä hän oli tässä maassa nähnyt. Siihen Curt vastasi: 'Näillä portailla, teidän armonne, on eräs toinenkin ominaisuus; sillä ylös niitä on noussut useampia neitsyitä kuin alas laskeutunut.' Hän sanoi sen saksaksi, mutta se oli sisältönä. Minä olen sen kuullut eräältä, joka oli silloin nuori, mutta seisoi portailla ojentamassa tervetuliaisolutta herra Curtille; tämä joi piispan kunniaksi ja tarjosi hänelle. Mutta portailla seisoja oli sittemmin raatimies Niels Ingebrektinpoika, joka oli silloin kirjurina Curtilla; hän sen minulle kertoi.
Nyt on puhuttava Curtin kuolemasta. Se kävi seuraavasti. Kaupunkiin oli tullut muuan talonpoika vaimonsa ja tyttärensä keralla, ja vaikka paikalla samaan aikaan oli vilkasta kansan vilinää, ei kukaan ollut nähnyt niin komeita ihmisiä, ja tästä puheltiin eräissä kartanon kemuissa. Erittäinkin ylisteltiin tytärtä. Eipä toisin siis käynyt kuin että seuraavana päivänä talonpoika, hänen vaimonsa ja tyttärensä olivat linnassa, Curtin sinne kutsumina. Siellä heitä kestittiin kuin hienointa väkeä ja opasteltiin kaikissa huoneissa. Mutta kaiken loppuna oli, että Curtin väkeä tuli joukkoon ja tyttö erotettiin isästään ja raiskattiin. Hän oli kovin loukkaannuksissaan ja pyysi isäänsä vaatimaan suuren hyvityksen. Sen isä tekikin; mutta Curt ei ollut millänsäkään. Silloin talonpoika valitti kuninkaan voudille, joka neuvoi häntä siihen tyytymään; sillä kukaan ei ollut vielä saanut korvausta Curtilta, tällä kun oli puolellaan koko ylempi esivalta, sekä hengellinen että sotilaallinen ja maallinen, samoin kuin suosijoita hovissa. Lisäksi Curt saattoi varmasti luottaa kaupungin alhaisoon.
Mutta talonpoika meni ylös Curtin luokse yksinänsä ja tapasi hänet tallin takalistolla, sen ja navetan välisellä tanhualla. Ja siellä hän vaati taas korvaustansa. 'Minä sinulle antamas korvausta persauksistani, senkin verdammte bauer-kollo', vastasi Curt. Tämä oli hänen tavallinen puheenpartensa. Silloin talonpoika sieppasi herra Curtin syliinsä maasta. Sitten hän päästeli ikäänkuin kaikessa rauhassa hänen housunsa alas ja otti korvauksensa, mistä Curt oli hänen käskenyt sen ottaa, lähipaikoilta. Ja hän otti sen puukollaan. Pihalla ei ollut ketään muita kuin pari naisihmistä sekä muuan vanha tallirenki. Tämä seisoi katselemassa. Curt ja mikä häneen kuului heitettiin tunkiolle. Siinä päättyi Curtin elämä.
Ihmiset eivät tahtoneet sitä uskoa, vaan kiirehtivät katsomaan. Ei ollut Curt koskaan ennen hävinnyt ketään miestä vastassa, ja nyt oli hänet siepattu kuin pieni lapsi avuttomuudessaan. Siitä läksi liikkeelle se puhe, että paholainen oli nähtävästi itse ollut kaupungissa ja ryhtynyt rankaisemaan. Ja sitä vahvisti se seikka, ettei talonpoikaa sen koommin ollut löydettävissä eikä hänen nimeänsä kuultu, kun häntä ei tuntenut kukaan niistä talonpojista, joita silloin oli kaupungissa. Mutta talonpojat osaavat olla vaiti, joten asia ei ole varma.
Olipa se kuka tahansa, sääsi tässä kaikkivaltias Jumala itse. Sillä ilman Hänen tahtoansa ei halpa varpunenkaan putoa maahan. Hän on ennakolta määrännyt omat tiensä, ja niinpä sen suuren syntisen piti henkensä heittää siellä tunkiolla kaikkien entisten lastenruumiittensa seassa. Jumalan nimi olkoon ikuisesti kiitetty, amen!
2
Kuinka edelleen kävi
Curtin pojat olivat siihen aikaan Köpenhaminassa maisteri Owe Guden hoteissa. Hänen kanssaan he myöhemmällä matkustivat ulkomaillekin ja oleskelivat eritoten Curtin ylhäisten sukulaisten luona kauan. Adler palasi sitten kotiin ottamaan kartanon haltuunsa. Mutta Max jäi sinne lueskelemaan papiksi, suurten puhujalahjojensa vuoksi.
Herra Adler näyttäysi harvoin kaupungilla eikä milloinkaan lähtenyt sinne kävelylle, vaan häntä kantoivat upeaan liveriin puetut palvelijat porte chaisessä Samaten linnassa; siellä seisoi toinen palvelija toisensa tiellä ja kaikki vaatetettuina kuin ruhtinaan pitoihin. Herra Adler olosteli yksinänsä ja seurustelematta kaupungin arvoisien porvarien kanssa, jotka eivät olleet hänelle mitään. Herra Adler tursistui ajan mittaan ylenmäärin lihavaksi ja kävi omituiseksi oloissansa ja tavoissansa. Niinpä hän ei koskaan puhunut ihmisten kanssa, kuunteli vain.
Oltuansa täällä joitakin vuosia, kaikkien hommien muuten menestyessä hyvin Torbiörn Kristofferinpojan taitavassa hoidossa, matkusti herra Adlerkin Köpenhaminaan. Sillä silloin ei enää ollut Kristian Viidettä, korkeastiautuasta muistossa; oli hänen poikansa, meidän korkea perintöruhtinaamme ja herramme, suurvaltaisin, kaikkeinarmollisin kuningas Fredrik Neljäs (jota Jumala kaikilla hyveillä kaunistakoon ja tukekoon!) tullut meidän hallitsijaksemme. Ja hänen eteensä polvistui vaivalloisesti herra Adler rukoilemaan häntä täyttämään hänen korkeastiautuaan herra isänsä hänen autuaalle isällensä antaman armollisen lupauksen suvaita tulla meidän luoksemme tänne kaupunkiin ja nukkua hänen halvan kattonsa alla hänen ensi kertaa käydessään vieraisilla Norjassa, missä kaikki häntä odottelivat. Ja salaisena tarkoituksena oli, kuten kuningaskin tiesi, että herra Adler saisi takaisin sen korkean aatelisarvon, jonka hänen isänsä oli aikomaan nuoruudessaan konnankoukuilla menettänyt. Tätä suvaitsi kuningas suosiollisesti kuunnella.
Silloin herra Adler matkusti suoraa päätä Hollantiin, sillä mitä isä oli tehnyt, ei ollut kylliksi kelvollista. Tältä matkalta hän myöskin toi kotiin sen suuren karossin, jollainen täällä nähtiin ensi kertaa. Sotakomisaari, herra v. Synnestwedt arveli, ettei herra Adlerin sopinut ajaa karossissa, kun hän ei ollut mikään säätyhenkilö, ja teki asiasta valituksen. Ensi kertaa tunnustettiin silloin Köpenhaminasta käsin, että Curtit olivat hyvin korkeata aatelia. Siitä asti hän ei koskaan ajellut ilman esiratsastajia ja metsästäjiä, sitä paitsi vielä pitäen kahta palvelijaa takana. Siksipä täytyikin hänen mäkien vuoksi käyttää neljää hevosta. Mutta kaupunki luki sen itsellensä kunniaksi, että siellä oli mies, jolla oli moiset oikeudet.
Mutta herra Adler oli Köpenhaminassa havainnut, että siinä linnassa, jossa kuningas siellä asui, eivät nukkuneet hänen palvelijansa eikä hänen seurueensa, kuten kohtuullista olikin, vaan ainoastansa hän ja hänen korkea perheensä. Sitä vastoin kuninkaallinen seurue ja kuninkaallinen palvelusväki asui eriksensä kumpainenkin sivurakennuksessaan. Siitä syystä herra Adler liitätti uuteen linnaan sen ison oikeanpuoleisen sivurakennuksen, joka siellä nyt nähdään. Siellä oleskelisivat kuninkaan seurue ja palvelusväki, samoin kuin herra Adler itsekin ja hänen palvelusväkensä, kun kuningas tulisi. Mutta Torbiörn Kristofferinpoika, hänen uskottu miehensä, kieltäysi jyrkästi liittämästä vasenta sivurakennusta lisäksi ja uhkasi lähteä. Sentähden on oikeanpuoleinen yksinänsä. Eikä herra Adler päässyt täydentämään torniakaan. Sillä kartanoon oli otettu vielä monia uusia kiinnityksiä tämän suuren prameuden takia, eikä Torbiörn Kristofferinpoika mitenkään saanut korkorahoja irti, joten muutamia kalleimpia pantteja oli suurella tappiolla myytävä. Samaten myytiin kaupungin rakennustontit kukin vuokraajalleen, joka lunastaa jaksoi. Silloin kartanon paloittelu alkoi.
Herra Adlerin nuorempi veli, pappi Max-herra, oli kaikenlaisissa toimissa hyvin taitava mies, joten hän tuki Torbiörn Kristofferinpoikaa. Ja kun nyt käyn antamaan kuvausta herra Maxista, rukoilen Jumalaa varjelemaan minua nostamasta nurjamielisyyden kilpeä kuollutta miestä vastaan, joka on minulle tuottanut moninaista kiusaa. Sillä minusta oli samana vuonna ansiottomasti tullut Sancta Marian kirkon suntio ja kanttori tässä kaupungissa; mutta minä en tahdo nyt täyttää kallista paperia kaikella meidän kinastelullamme siitä ruukusta, joka oli ostettu herra Curtin jälkeen toimitetusta huutokaupasta ja joutunut minulle perintönä, taikka sillä riidalla, joka syntyi, kun minun piti herra Maxin sijasta, hänen sinä päivänä voidessaan juomisesta pahoin, lukea saarna Dr. Martinuksen kirjasta ja herra Max tuli ylös saarnastuoliin ja löi minut kumoon. Tämä kaikki olkoon minun puolestani unhotuksen omaa nyt, kun hän on turpeen alla. En siis siitä syystä tässä hänestä tosikuvausta piirrä. Mutta että jälkeentulevaiset tietäisivät, millä tavoin Herran ihmeelliset tiet ovat sattuneet tähän sukuun. Myöskin että kävisi selväksi, miten tämä kaupunki lienee edellä muita Jumalan vaarinpidossa, koska hän niin näkyväisesti on avittanut sitä lyömällä sen kiusanhenget maahan.
Heti kun herra Max tänne tuli, hallitsi ja vallitsi hän ensin veljeänsä ja kaikkea kartanon väkeä, sitten kirkkoa ja kaikkea siihen kuuluvata, mutta senjälkeen myöskin koko kaupunkia. Hän oli pahempi kuin isä, herra Curt, siinä suhteessa, että hän oli oppinut ja osasi suurella taidolla ja viisaalla oveluudella kietoa ja vääntää sekä ihmisiä että asioita. Hän oli myös mitä valtaisin mies saarnastuolissa. Kun se kauhistava onnettomuus tapahtui, että Sancta Marian kirkko taivaan ukontulen sytyttämällä paloi maan tasalle, meille kaikille muistutukseksi, kuten tässä minun Manu scriptumissani toisaalla kerrotaan, puhui herra Max koko kesän läpeensä joka sunnuntai torilla, muutamalla korokkeella. Ja silloin kuultiin hänet koko tällä kulmalla kaupunkia; niin, seisoivatpa ulkona satamassa laivojensa kannella ja kuulivat hänet sinnekin, sekä ikkunoihin vastapäätä niemellä, vaikka eivät siellä toki sanoja erottaneet. Niin, erään ulkoväylältä hinatun aluksen laivuri on itse kertonut minulle, miten he kaikki pohjoiselle väylälle asti kuulivat kaupungista ikäänkuin synnytystuskissa kirkuvan vaimon ääntä eivätkä tienneet mitä ajatella. Sillä miehen ääni kuulostaa pitkältä matkalta kuin naisen…
Sentähden olkoon sanottuna herra Maxin ylistykseksi, että hänen aikanansa kirkossa käyminen tuotti kaikille hyödyllistä pelkoa. Eikä hän kärsinytkään, että kukaan jäi pois. Hän kyseli heitä saarnastuolista tai haki heitä taloista, jonkatähden kirkkoa ei ole koskaan käytetty niin uutterasti kuin silloin. Alhainen kansa oli häneen erinomattain kiintynyt, kuten muinoin hänen isäänsä. Sillä hän suvaitsi useasti käydä heidän häissään ja maahanpaniaisissaan sekä maistella heidän oluttansa, kuin myöskin antaa heille hyödyllisiä neuvoja kaikesta heidän elannostansa; sillä hän oli älykäs ja tunsi heidät kaikki nimeltänsä, miehet ja naiset. Hän alisti vähitellen valtaansa koko kaupungin, niin ettei kukaan saanut niinä päivinä kotiinsa mitään, luovuttamatta siitä osuutta papille, eikä myöskään teurastettu eikä olutta pantu pappia sillä siunaamatta. Ja ellei köyhä voinut hänelle mitään muuta lahjoittaa, niin kalaa. Eikä niinä päivinä kukaan voinut, ylhäinen tai alhainen, naittaa tytärtänsä tai toisin tavoin muuttaa olojansa, ensin kuulematta herra Maxin neuvoa. Ja kun hyviä lahjoja ja muuta suostuttelua oli salassa tarjolla, saattoivat monet saada herra Maxilta mitä muilla keinoin oli mahdoton hankkia. Tämän minä tiedän; sillä minä kerron sitä, mitä minä tiedän, enkä sitä, mitä en tiedä. Sitä, joka oli hänen tahtoansa vastaan, saattoi hän vainota ja kiusata yötä päivää, häntä ja hänen huonekuntaansa sekä hänen sukuansa, sekä maallisen ja sotilaallisen esivallan kautta että ystävien ja avulla aina Köpenhaminaa myöten. [Kuten kävi Karl Brandenburgille torin laidassa. Hänellä oli tytär Kristiane, joka oli luonnostaan ylpeä, mutta kaunis. Ensimmäisen vaimonsa kuoltua herra Max oitis pyysi Kristianea aviokseen; mutta tämä ei tahtonut ja isä suojeli häntä siinä, vaikka pelkäsikin. Silloin Karl Brandenburg pantiin syytteeseen luvattomien tavarain kauppaamisesta; sitten vääristä mitoista ja painoista, ja lopuksi Jumalan pilkkaamisesta. Viimeisestä hänet vapautti kuolema. Sitten tuli poika kotiin Ranskanmaalta; hänet lähetettiin sotapalvelukseen, eikä kukaan ole hänestä sen koommin kuullut. Silloin kun esivalta ensin nousi Karl Brandenburgia vastaan, oli hän kaupungin rikkain mies. Mutta hänen kuollessaan oli tyttärellä ainoastaan sen verran, että pääsi asumaan erääseen maalaistaloon. Siellä hän elää vielä. Monia samanlaisia tapauksia sattui, joten kukaan ei uskaltanut ruveta häntä vastaan.]
Mutta siitä oli kaupungille hyvääkin, niinkuin että kukaan ei siihen aikaan saanut nostaa mitään käräjäjuttua, vaan hänen oli esitettävä asiansa papille, joka sen ratkaisi. Samaten silloin kun oli uusi kirkko Sancta Marian sijaan rakennettava, se jota nyt kansan suussa ristikirkoksi nimitetään, — silloin oli koko puuha kaikin puolin hänen hoidossaan, niin että hän on sen oikea rakennusmestari, joten tämä uhkea temppeli on kaupungille kunniaksi ja hänelle iäiseksi muistoksi. Se maksoi hirveästi rahaa, mikä kaikki meni hänen veljelleen, sillä kartano hankki kivet ja puut sekä kauppateitse muun. Mutta herra Max kokosi rahat, ja sen hän teki sillä tavoin kuin vihollinen olisi saanut kaupungin ryöstääksensä. Sillä kun minäkin yksistäni lasken, mitä kaikkea minun oli pakko hellittää, niin en ymmärrä kuinka siihen suostuin. Mutta hän oli kamala mies. Hän kävi itse joka laivassa, ensi työksensä joka aamu rientäen satamaan katsomaan, ja samaten monta kertaa päivässä, ja silloin ne saivat suorittaa veroa. Jokaisen matkustavaisen, miehen ja naisen, jonka hän sai etsityksi käsiinsä, täytyi luovuttaa roponsa kirkon hyväksi.
Kerran hänen oli käydä pahoin satamassa leski Sara Andersenin luona, joka piti majalaa merimiehille. Sillä hän varoitti asukkejansa aina kun näki papin tulevan, ja nämä ryömiskelivät ylisille tai kellareihin piiloon, kun kukaan ei voinut vastustaa hänen suostuttelujansa tai uhkauksiansa. Niinpä myöskin rikas Heinrich Arendt Lyypekistä; hän oli tullut tänne sen laivansa takia, joka oli häneltä merellä rosvouksella anastettu ja tänne myyty. Hän tunsi vanhastaan hyvin herra Maxin ja ryömi ylisille. Mutta herra Max oli tottunut siihen trafiqueen ja ryömi perässä. Mutta kun hän oli kovin raskas, katkesivat tikkaiden puolapuut ja hän solahti alas, tarttuen kaiteiden väliin kiinni. Mutta silloin nousi Saralle suuri tuomiopäivä, ja hänen täytyi uhrata valtainen summa uudelle kirkolle rikkaan Heinrich Arendtin sijasta. Tämä ei tahtonut korvata sitä leskelle, vaan kieräili mielinkielisin puhein, niin että Sara ei saanut mitään, kuten on minulle useasti karvain kyynelin kertonut.
Sanottu Andersenin leski muuten kuoli samana päivänä, niin, samalla tunnillakin, kuin herra Max. Olen paljon aprikoinut löytääkseni Jumalan syvän aivoituksen siitä, ja monet muut samaten. Mutta ei olisi hyvä, jos me ihmislapset oivaltaisimme kaikki.
Mutta herra Maxin kuolema tapahtui seuraavasti. Alussa tänne tullessaan hän kesti kaikki mitä joikin; mutta ei lopulta. Ja humalapäissään hän oli vaarallinen naisväelle, niin että ne saivat häntä taiten kartella. Ja niin sattui kerran linnassa, kun hän oli pakottanut veljensä pitämään isot pidot, kuten hän yleensä pakotti tämän tekemään kahdesti vuodessa, toiset uunnavuonna ja toiset juhannuksena. Tämä tapahtui juhannuksena.
Mutta ennen kuin enempää kerron, on minun mainittava, että kartanon käytävässä on hyvin pimeätä isojen portaiden sisäpuolella, silloin kun kaksoisoven molemmat puoliskot on suljettu. Ja silloin ne olivat suljetut sademyrskyn tähden, joita tällä rannikolla tiheään sattuu. Herra Max erehtyi luulemaan Ane Trulintyttäreksi, tulliportilta, Nille Maununtytärtä, raatimies Paavelsenin perheestä, kun molemmilla oli samanlainen punakukallinen karttuunihame. Se sattui hämyisessä käytävässä. Ja se, joka tunsi nuo molemmat, voi sen käsittää. Mutta raatimies Paavelsenin tytär ei ollut mikään leikiteltävä; niin, hän rohkeni nostaa aika kirkunan häntä vastaan. Nyt nousi ankara meteli ja häly. Raatimies haki isännän, ja tämä tuli puhuttelemaan veljeänsä ja sanoi olevansa kovin tällaista elämöimistä vastaan linnassa, valittaen että Max ei lopettaisi ennen kuin olisi saattanut häviöön heidät kaikki. Kukaan ei ollut koskaan ennen kuullut niin monta sanaa herra Adlerin suusta yhdellä kertaa; mutta kaikki havaitsivat ne hyvin ajatelluiksi ja sopiviksi. Mutta herra Max ei kärsinyt itselleen tätä sanottavan, sillä hän seisoi papin kauhtanassa, päivällinen kun oli vast'ikään syöty. Ja sentähden hän ryntäsi veljensä kimppuun, ja tavattoman lihavuutensa vuoksi ei herra Adler voinut säilyttää tasapainoaan, vaan kaatui ensin seinää ja sitten lattiaa vasten, kumpaisellakin kerralla kolauttaen pahasti päänsä. Sitten ei herra Adlerilla enää ollut ymmärrystänsä, ja pian hän kuolikin.
Silloin herra Max otti kartanon haltuunsa itselleen ja perillisilleen. Mutta samasta hetkestä asti, kun hän muutti sinne ylös, oli hän virmapäinen. Hän luuli aina olevansa henkien vainooma. Hän näki ympärillään veljensä hengen, isänsä ja äitinsä sekä muita henkiä. Hän ei saanut niiltä unta ja siirtyi huoneesta huoneeseen ympäri koko rakennuksen ja kiljui ja saarnasi niitä vastaan voimallisesti. Hän ei myöskään sallinut pitää ikkunoita kiinni, sillä niistä piti henkien kaikota ulos. Mutta ikkunain ääressä oli pidettävä vartijoita, jotta hän ei saanut itse syöksyä ulos.
Ihmiset kuulivat alas kaupunkiin asti hänen saarnaavan niin lujasti kuin olisi tapellut jonkun kanssa. Siitä on se puhe lähtöisin, että herra Max kilvoitteli perkeleen kanssa ja että henget olivat kaikki tämän lähettämiä. Niin, sanottiinpa yleiseen, että herra Maxilla oli kaiken aikaa ollut perkele palvelijanansa kaikissa onnellisissa yrityksissään. Nyt perkele tahtoi hänet takaisin, sillä nyt oli aika tullut. Mutta herra Max koetti nujertaa häntä suurella voimallansa Sanan käyttelyssä ja papin taidoilla yleensä. Niin kamppailivat he kaikin voimin yötä päivää, sillä herra Maxin piti pysyttää ottelu käynnissä, jottei olisi joutunut yllätetyksi. Koko kaupunki keräysi torille ja ylemmäksi kuuntelemaan. Kaikkia painoi suuri kauhistus, mutta hiljaisuudessa. Ei myöskään ollut ketään pappia saatavissa käsille, vaikka lähetettiin sana kumpaisellekin haaralle joka päivä. He olivat poissa. Siten ei ollut ketään sanan voimalla auttamassa herra Maxia perkelettä vastaan.
Sitten eräänä iltana kimmelteli kaikissa ruuduissa tuolla ylhäällä ja koko rakennuksen päällä outo loiste, kuin olisi se ollut tulessa. Raatihuoneen Anders, myöskin Anders Punanokaksi nimitetty, oli kävelemässä kaupungista arpakapulaa viemään. Hän kuuli puistokujassa kartanon lähellä miespoloisen käheällä äänellä kirkuvan, sillä nyt hänellä ei ollut ketään saattajaa. Ja Anders näki tuliliekkien leimahtelevan koko rakennuksen yli ja niiden keskessä paholaisen makaavan katon harjalla ihan herra Maxin ikkunan kohdalla, sanoen: "Nyt sinun on tultava, Max."
Anders ei jatkanut matkaansa, vaan pyörsi takaisin kaupunkiin.
Kiljuen tultuansa torille kertoi hän, mitä oli nähnyt ja kuullut.
Ja hän tuli yhtä kaistapäiseksi kuin herra Max itsekin, niin että
hänetkin oli lukittava huoneeseen ja vartioittavaksi pantava.
Nyt ihmiset oivalsivat, kuka oli lopuksi voittanut. Ja kaikki odottivat nähdäkseen tuloksen. Seuraavana päivänä kuolikin aivan oikein herra Max, mutta hiljaisesti ja täydellä järjellään, mikä ihmetytti monia. Niin, hän teki vielä merkeillä tiettäväksi, että hän tahtoi äitinsä huoneeseen, kuollakseen siellä. Ja tuskin hänet oli viety sinne, kun myöskin odottamatta saapui pastori Thomasius, ja hän rukoili herra Maxin edestä ja antoi hänelle kalliit alttarin sakramentit siinä samassa huoneessa. Ja hän veisasi hänen edestään ja rukoili sydämellisesti, ja herra Max saattoi nyt myöskin rukoilla, vaikkakaan ei ääneen. Siellä hän kuoli samalla vuoteella kuin hänen äitivainajansakin. Ympärillä olevat panivat merkille, että samassa silmänräpäyksessä kaikuivat hänen itsensä rakentaman kirkon kellot. Lienee siis kumminkin epätietoista, kuka sai viimeisen otteen, hänkö vai perkele.
Soisinpa minulla olevan suuren kirjoittajan lahjat, voidakseni kuvata tämän miehen kaikin puolin semmoisena kuin hän oli. Sillä sellaisena kuin hän ilmi elävänä oli ei häntä voi kukaan ajatella, joka ei ole ollut hänen alaisenansa, vieläpä monta vuotta kuten minä. Minä voin siitä vieläkin öisin nähdä unia. Ja silloin vaimoni havahtuu suureen tuskaani ja valitukseeni, herättäen minut ja vakuuttaen, että hän on kuollut. Mutta silloin olen minä tavallisesti likomärkä hiestä.
Hän oli kolmasti naimisissa ja oli menemäisillään neljännen kerran avioliittoon silloin kun kuoli. Olen puhutellut kaikkia niitä kolmea, sillä minullahan oli siellä käymistä viran puolesta. Silloin he valittivat hätäänsä, toinen toisensa jälkeen. Sillä hän tahtoi saada kaikki tehdyksi ja kaikki yhdellä kertaa. Minä en käytä omia sanojani, vaan Aadel Knutintyttären, joka oli hänen toinen aviovaimonsa. Hän kuoli kynttelinpäivän aikoihin. Mutta vähää ennen istui hän isossa tuolissa viheriässä salissa ja kutsui minut sisälle, sillä hän oli kuullut ääneni keittiöstä. Silloin hän oli hyvin heikko, ja hänen kätensä vapisivat. Minä kysyin, mikä oli hätänä. 'Se on hätänä,' vastasi hän, 'että hän, joka on minun aviomieheni, on minut kuluttanut loppuun lapsensynnytyksillä ja aherruksilla kuin sen vaatekappaleen, joka hänellä on lähinnä ruumista, niin että nyt olen minä valmis. Jumala tietää, kuka joutuu seuraavaksi. Ehkä hän sentään myöskin itse sen tietää.' Näin sanoi vaimo. Ja vähän ajan kuluttua hän kuoli.
Mutta seuraava oli Birgitte Mogenintytär, apteekkarin. Ja häät vietettiin päivälleen kolme kuukautta edesmenneen Aadelin maahanpaniaisista. Vaikka Birgitte oli kookas, vanttera nainen, joutui hän sellaiseen tuskaan, kuullessaan tulevansa herra Maxin aviovaimoksi, että hän sitten vahvisteli itseänsä apteekkarin, isänsä, kaupaksi pitämillä väkevillä juomilla, milloin vain pääsi niihin käsiksi. Hän on itse kertonut minulle, miksi hän alkoi juoda, ja tämä oli syy. Mutta hän tappeli päihdyksissä ollessaan miehensä kanssa ja lopuksi otti itsensä päiviltä myrkyllä. Tämän on tohtori Mogens Mauritius sittemmin kertonut. Hän ei kuollut juomiseen, kuten siihen aikaan puhe kävi. Hän oli naimisissa kolme vuotta, ja hänellä oli kaksi poikaa miehensä kanssa. Kaikkiaan oli tällä kolmetoista lasta, vaikk'ei hän ollut vanha mies kuollessaan. Vanhimman, Adlerin, hän löi molemmilta korviltaan kuuroksi, niin että hän kuljeskelee ympäri kuin kouho.
Jos minä vähäisillä lahjoillani kykenisinkin kuvailemaan, millainen hän oli vaimojansa, palvelusväkeänsä, lapsiansa ja muita kohtaan silloin kun hän suuttui, niin en sitä kuitenkaan tekisi. Sillä me näimme hänen erkanemisessansa, että Jumala itse tutkimattomassa armossaan (niin, totisesti se on suuri!) on hänelle anteeksi antanut. Miksikä emme siis me ihmiset, joita vastaan hän on paljon vähemmän syntiä tehnyt, menettelisi samaten? Kuten sanoikin piispa kalliissa muistopuheessaan hänestä. Sillä hänen hautajaisensa pidettiin suuret ja komeat. En ole eläissäni moisia nähnyt. Voisin täyttää useita sivuja, jos tahtoisin luetella, mitä säätyhenkilöitä täällä oli mukana, ja mainita, mitä täällä kolmen päivän mittaan puhuttiin, syötiin ja juotiin. Hän oli eläessään mahtavampi kuin kukaan muu tässä kaupungissa oleskellut mies. Kenelläkään muulla kuin kuninkaalla itsellänsä ei ollut mitään sanomista niin kauan kuin hän oli voimissaan.
Hänellä oli myös paljon käytännöllistä älyä, siinä suhteessa nimittäin, että hän avitteli ihmisiä heidän vaikeimmissa tehtävissään, etenkin heidän tileissään ja rakennushommissaan. Olen kertonut kirkosta, mutta unohtanut mainita, että hän oli samalla suuri laivanrakentaja. Hän ymmärsi sitä ammattia siitä asti kun pienoisena poikana kierteli telakalla ja myöhemmin Köpenhaminassa veistämösaarella, missä hän alinomaa käyskenteli kaikkea katselemassa, samaten kuin hän ulkomaillakin piti tarkoin silmällä tällaisia toimia. Minä olen sen kuullut häneltä itseltään. Ne laivat, jotka täällä hänen veljensä veistämöllä jokitörmän juurella hänen aikanansa rakennettiin, ovat kaikki hänen käsialaansa, ja useita niistä myytiin ulkomaille suureksi ylistykseksi ja voitoksi. Mutta nyt saapikin hänestä riittää.