AJATTELUSTA.

Uskon että ainoastaan totisesti ihmisellinen voi totisesti vaikuttaa ihmiseen. En ainakaan minä tiedä mistään muusta puhtaasti ihastuneeni kuin siitä, joka voimakkaasti on koskenut minua ihmisenä, ja ikäänkuin levittänyt tuntevaa ihmistäni. Olen lukenut Shakespearea väkevällä riemulla, tunnustan sentään että tämän riemuni pääasiallisin sisältö on ollut ilo niistä persoonallisista tunneväreistä, jotka saa tuntea hänen sanojensa edessä. Häntä lukiessa kasvaa ikäänkuin uudeksi syvemmäksi ihmiseksi, johon elämä tuntuu väkevämpinä selväväreisempinä liikutuksina. Nautinto onnistuneesta taideluomasta ei ole pääasia, vaan nautinto runoilijan luomiseen puhkeavasta tunteesta, johon itse sulaa, herättää mielen ihanimmaksi, on tiheämpi, syvempi, sisältöisempi ihminen Shakespearea lukiessaan, ja siitä olostaan on riemussa; nauttii siitä, että itse herää runoilijan tuntemuksessa väriseväksi ihmiseksi. Samoin sulaa Goethen runoelmiin, niissäkin herää syvätuntoisen ihmisen tuntemusmaailmaan ja elää sen tuntemukset itsessään, hänenkin runoutensa tykähtää selkeänä elettynä elämäntuntemustapana lukijaan ja vuodattaa hänen omaväreisekseen ihmiseksi, Goethekin värisyttää ihmistä syvemmäksi. Myöskin muussa taiteessa nauttii ihanimmin siinä paljastuvasta ihmisen tuntemistavasta. Tizianin teosten väkevin nautintoväre lähtee niiden kokonaishengestä, siitä taiteilijan temperamentti-ilmakehästä, josta koko teos on vuodatus, ja joka jokaisessa vetäisyssä siinä ikäänkuin hengittää itsensä ilmi, taiteilijan tuntemistapa nousee kuin huumaava exoottinen tuoksu koko teoksesta ja tekee sen ihmisellisesti eläväksi katsojalle. Samoin nauttii Böcklin'in teoksissa luovasta ja tuntevasta ihmisestä, tuntee joka piirroksessa läsnä taiteilijan koko tuntemuksessaan, ja värähtyy hänen tuntemiseensa, hänenkin taiteessaan on ihanin ja täysin nautinto tuntevan ihmisen tuntemisessa. — Niinkuin taide, niin on filosofiakin minusta ihmisen tuntemista ja ihmisestä nauttimista. En tiedä, mitkä sanat riittäisivät kuvaamaan sitä sisällistä nautinnonkyllyyttä, jota olen Platoa lukiessa tuntenut. En silloin sentään riemastunut hänen maailmankatsomuksensa rakenteesta — jätin kesken hänen Timaioksensa lukemisen —; enkä tuntenut muuta kuin kylmän ihmetyksen sekaista respektiä hänen ajatus-systeeminsä kokonaisuuden edessä, riemuni lähde oli se sisällisen katsomuksen tarkkuus, jolla hän määrittelee ihmisen ajatusliikutuksia, ja jotka määrittelyt tarkoissa ja varmasti vedetyissä piirroksissaan antavat nähdä äärettömimmästi viljeltyyn ihmismieleen. Toisissakin ajattelijoissa olen syttynyt iloon ainoastaan siinä määrässä, missä heissä on minulle paljastunut ihminen. Pascal, Spinoza, Schopenhauer ja Emerson ovat joskus koskeneet rintaani semmoisella nautintorikkaudella, että sitä tuntien riemu melkein on polttanut mieltä, mutta se on tapahtunut ainoastaan silloin, kun heidän sanansa ovat ikäänkuin puhjenneet heidän olemistuntemuksensa keskeltä, ja valaneet sen elävänä väristyksenä minuun.

Ainoastaan semmoinen sana tai semmoinen luoma, joka on ikäänkuin sanojansa tai luojansa omasta olemuksesta kiskaistu, ainoastaan se voi toisellekin olla hänen oman sisällisen olemuksensa valaistukseksi. Henkisen luoman, joka tahtoo elävästi vaikuttaa, tulee olla ikäänkuin puhkeemusta ihmisen omasta itsestä, ikäänkuin ihmisen oman itsensä ilmeiseksi vuodatusta, silloin sillä on sisältönään ihmisen elämäntuntemus, ja silloin se voi herättää havaittavaksi saman elämäntuntemuksen toisessakin ihmismielessä, jossa se kyllä on uinunut, mutta sentään havainnosta kätkettynä. Kun henkisen luoman juuret tällä tapaa ihan tunnettavasti ovat ihmisen omassa tuntemuksessa, silloin se henkinen luoma olemassa-olossaan on ihmisen tuntemustavan paljastus, ja semmoisenaan sillä on elävä, sisällistä ihmistä havaittavammaksi kehittävä vaikutusvoima siten että jokainen sitä tuntemaan syventyvä ihminen sen olemassa olossa tuntee ikäänkuin itsensä ja tuntemisensa toteutetuksi.

Ihmisen tunnettavissa ei ole muuta, kuin ihmisen tunto maailmasta. Eihän ihmiselle muuta voi olla olemassa kuin se, minkä hän aistimillaan huomaa. Mutta aistimet tuntevat ainoastaan vaikutuksia, se maailma siis, joka ihmisellä on edessään, ei suinkaan ole maailma itsessään, ainoastaan sen maailman vaikutus ihmiseen: maailma semmoisenaan, kuin se on ihmisen edessä, on ihmisen tuntoa. Mutta semmoisenaan on siis koko maailma semmoisena kuin se ihmiselle voi ilmestyä ihmisen tunnossa läsnä, ihmisen tunto on olemisen kuvastusta, ihmisen tulee vaan oppia havaitsemaan sisäisyyttään, havaitaksensa maailman. Meissä itsessämme, meidän tuntemuksessamme on koko maailma olossaan ja muodostumismahdollisuuksissaan embryonaalisesti läsnä, meidän täytyy vaan sisällisen itsensä syventymisen tietä oppia kehittämään havaittavaksemme tämä olemisessamme oleva maailmankuva, jotta maailma selkenisi meidän eteemme heleässä kokonaisuudessaan. Oma itsemme, oma tuntomme on meille ikäänkuin ikkuna, jonka kautta voimme heittää valaistun silmäyksen kaikkeuteen. Menen niin kauas väitteessäni että sanon, että kaikki ajatukset, joissa maailma on selkeentynyt ihmiselle, ovat ammennetut itseänsä tuntemaan syventyneestä mielestä. Newtonin painolain synnytyshetki oli se hedelmällinen silmänräpäys, jolloin syvämielinen ihminen päilyi rauhaisimmasti ja kokoontuneimmasti itsessään, ja jolloin hän välittömästi voi itsessään havaita erään satunnaisen ulkonaisen huomion herättämät ajatuksensa niiden kaukaisimpiin johtopäätöksiin asti. Pakottaneessa itseyden rauhassa on Edison kuunnellut niitä sisäisiä ääniä, jotka hän kuin sisäisen vaistomaisen divinatsionin avulla on antanut muodostua keksintöjensä ihmeiksi. Kaikki luominen ja kaikki ymmärtäminen on sisällistä itsensä kuulustelua, ja sen kuulemansa taipuvinta noudattamista. En kyllä voi sisällisellä kokoontumisella oppia tietämään koska keisari Nero hallitsi, ihmis-Neron ymmärrän sentään, ja minulla on avain kaikkiin hänen tekoihinsa, kun itseeni sulkeudun ja itseäni katson; Danten Beatrice'sta ei historiallisella varmuudella tarvitse tietää mitään, itse Beatrice'n voi sentään ymmärtää hänen sisäisimpään olemusväristykseensä asti itseänsä tuntemalla. Ihmisen oma mieli on ikäänkuin keskiö, josta koko oleminen vähävähältä voi ihmiselle seljetä, jos hänellä vaan on mahtia pysytteleimään tämän sisällisen tuntemiselämänsä kestävässä havaitsemisessa. Oman mielensä mediumilla on ihminen ikäänkuin olemisen sydämessä, johon kaikki tuntuu, ja josta käsin, jos hän vaan on tarpeeksi syvämielinen, ja syvämielisyydessään kestävä, hän välittömästi voi itsessään läsnäolevasti tuntea olemisen muodostavat lait. Kreikkalaisessa tarustossa kerrotaan eräästä egyptiläisestä jättiläisestä, joka oli sellainen, että niin monta kertaa kun hän painiskelussa heitettiinkin maahan, hän joka kerta maahan koskettuaan kimmahti ylös uudistunein voimin. Samallainen, aina läsnäoleva uudistuksen ja voiman lähde, kuin maa tälle jättiläiselle, on ihmisen ajatukselle ihmisen oma mieli. Milloin tahansa ja millaisissa kysymyksissä tahansa, jos niiden edessä vaan onnistuu keskittymään itseensä, niin virkoo kohta koko olennon lävitse rauhottuvaan selkeyteen. Ihminen voi itsessään löytää rauhottavan vastauksen kaikkeen. Eikä yksin sitä, vaan vielä voi hän ainoastaan itsestään löytää sen vastauksen, joka yksin rauhottaa hänet kysymästä. Ihmisen oma mieli on maailman kaikkeuden peili, ja oman mielensä havaitsemisessa selkenee maailma ihmiselle.

Ei ole mitään muuta joka totisimmasti ansaitsee olla ihmisen vakavan huomion esineenä kuin ihmisen oma mieli. Ainoastaan silloin kun pysymme oman tuntemuksemme pohjalla, voimme puhua ja esittää totta ja todeksi havaittavaa. Sekä taiteilija että runoilija ja filosofi saavat esitykseensä totista vaikutusvoimaa ainoastaan siinä määrässä, missä he ovat saaneet valetuiksi siihen paljasta, paljaasti ilmenevää olemisen tuntemistaan. Jos on taiteilija, on luomisen ilo siinä, että saa tuntemansa esitetyksi tarkimmassa muodossa. Tuossa on ikkunani edessä lehtimetsä, jonka iltapäivän aurinko kuvaa kultaiseksi. Jos ajattelisin sen tauluksi, täytyisi taiteilijan sitä maalatessaan olla sykähtänyt riemuksi nähdessään sen lehtimetsän kimaltelevaa vehreyttä ja valon ja varjon välkkeilyä sillä, sen riemunsa hän tauluksi maalaisi. Hän tavottaisi teokseensa tunteensa maisemasta, ei itse maisemaa ja hänen suuruutensa olisi siinä, että hänen riemutunteensa maiseman näystä kasvaisi niin eläväksi että se ikäänkuin itse häntä itseäänkin hallitsevana pakottaisi kaikki hänen taidekeinonsa palvelukseensa puhtaassa selkeydessään ilmitullakseen. Todellisen taiteilijan taide on hänen tunteensa välitöntä kuvaa, esityksen taito on ainoastaan tämän sisäisen tunnon vapaata esille tulvahuttamista. Samoin on asianlaita sanalla luovan taiteilijan kanssa, olkoon hän sitte runoilija tai filosofi. Hänenkin kuvaus-aineensa on aina hänen oma mielensä. Runoilijan pitää ikäänkuin sulata mielessään kuvaukseksensa ennenkuin hän voi pukea sen sanoihin. Runoilija luo ikäänkuin jonkinmoisessa huumaustilassa, tunteensa havaitsemiseen sulkeuneena, tunnettansa hautoen. Tässä tilassa pysytteleiminen kysyy intensiivisintä hengen ponnistusvoimaa, täytyy koko olonsa tarmolla isoleerautua tunteesensa ja sulkea kaikki muu huomiostansa, mutta ken siihen kykenee, hänelle tulevat kuvaus-sanat ikäänkuin lahjana, ne kirpoavat itsestään ja valmiina itse kuvattavan asian keskeltä: luoma kypsyy ikäänkuin itsestään mielestä, joka on kaikella tarmollaan keskittynyt sen luomiseen. Onkin varsin helppoa erottaa todellisen runoilijan sana ainoastaan runoilijana esiintyvän sanasta, kenellä vaan on korvaa siihen, hän voi sen yhdestä ainoasta lauseesta kuulla. Jokikisen sanan täytyy olla synnytetyn rinnan keskeltä, sen täytyy olla kuin kärjen, joka kirkahtaa esiin tunteen keskeltä, erehtymättömällä varmuudella sanaksi divineeratun. Semmoisen runouden tuntee kohta helähtelyltään, ja semmoista lukien tuntee seisovansa varmalla pohjalla, uskaltaa uskoa joka sanan totuuteen, välittömästi tuntee, että joka sana on ammennettu siitä lähteestä, josta yksin voi ammentaa alkuperäiset ja tosisisältöiset sanat: tuntevasta ja tunnettaan elävästä ihmismielestä. Mutta missä kirjailija ei osaa sanojaan tältä pohjalta löytää, siellä hän ei myöskään ole runoilija, ja hänen sanansa ovat juurettomia kukkasia, jotka kohta kuihtuvat. On merkilliseksi kärsimykseksi lukea semmoista kirjailijaa, joka ei kuvauksessaan osaa pohjautua omaan mieleensä, tuntee, kuinka hän ei kertaakaan osaa puhkaista itseänsä esitettävänsä ytimeen, näkee hänen toisinaan olevan lähellä jo sitä, ja jännittyneellä väristyksellä odottaa hänen nyt kerrankin osaavan oikeaan, mutta seuraavassa sanassaan hän jo liuskahtaa oikeasta tähtäystavasta: hän olikin ainoastaan huomaamattaan sattunut oikeaa sanontatapaa lähelle. Semmoista kirjailijaa lukee ihan samalla mielellä, kuin katselisi lasta, joka huolettomasti leikittelee jalokivillä, ollenkaan välittämättä, heittääkö hän ne kadoksiin, vai ei, eikä itse voisi tehdä mitään niiden kivien pelastamiseksi. — Todellinen runoilija puhuu aina alkuperäisesti, ja joka sanansa, jonka hän sanoo, sanoo hän ainoalla, kuvattavalleen mahdollisella kuvaustavalla: oikealla tavalla, ja sen oikean tavan löytää runoilija aina, kun hän runoilijana luo; hänellä ei nimittäin herää mielessäänkään muuta kuin se kuvaustapa, ei voi herätä muuta kuin se, jos hän vaan välittömästi antaa tuntonsa puhjeta sanoikseen. Onkin vallan väärin otaksua todellisen runoilijan luomassaan tehneen jotakin taidollisen punnitun laskun mukaisesti, siten että hän edeltäkäsin olisi laskenut taidekeinonsa vaikutuksen. Niin pintapuolisesti ei runoilija luo. Ainoana ohjeenaan pitää hän sisäistä taideteokseksi kumpuavaa tunnettaan, ja jos hänen esityksessään tulee joitakin erityisiä taidekeinoja näkyviin, ovat ne syntyneet itsestään, melkein itsetiedottomasti, ainoastaan siitä pakosta, että hänen tunteensa, tullakseen suorimmassa ja luonnollisimmassa muodossa esitetyksi oli tarvinnut juuri sitä keinoa. Sinä silmänräpäyksenä, jona muodostaa sisäisintä tuntoaan sanoiksi, ei todellakaan ole aikaa niin kepeihin sivuajatuksiin, kuin olisi ajatus yleisöstä, johon yrittäisi vaikuttaa taidetempuilla, sinä hetkenä on pyhästi ja ainoasti luomistehtävänsä läpitunkema, eikä totisesti riitä huomiota muuhun, kuin etsimään vastaavinta ilmaisumuotoa havaitsemalleen tunnekuvalle. On taideluomisen alentamista otaksuakaan muuta. Totisesti, ei ole keveätä synnyttää totta ja totuutensa voimalla ainaisesti pysyvää runouden sanaa, ja sinä hetkenä, jona semmoinen on syntymässä ei yhdelläkään ihmisellä riitä voimaa luomisestaan herpaistumatta kantaa mielessään toista vierasta ajatusta. Runoilija on tunteidensa pappi, hänen ainoa ja ihana tehtävänsä on kehittää sanoiksi maailman kuva, niinkuin hän itse sen välittömästi tuntee, eikä hän runoilijana ole muuta kuin oman itsensä katselemisen ja kuuntelemisen hartautta.

Samoin kuin runoilijalla on ajattelijallakin ainoastaan omassa itsessään sanottavansa ohje. Ajattelijakin ainoastaan muodostaa omaa sisäistä tuntoaan sanoiksi. En tarkota ajattelulla mitään ulkonaista itsenäistä hengen toimintaa ihmisessä. En usko että ihmisen ajatus omana itsenään, itsestään lähtien ja johtopäätöksiin oheten voi olemiselle antaa mitään selitystä. Ihmisen ajatus ei ole mikään itsenäinen voima, ainoastaan ihmisen tunnon havaitsijana voi se elämää selittää. Ajatus on tuntoon nähden palveleva, tunnon vivahduksia huomaava, tuntoa esittävä, tunto tulvii ilmi ajatuksena, ainoastaan näin käsitettynä on ajatuskin elementaarisesti selitysvoimainen. Ajatus ei voi ulospäisessä, johtopäätöksiä rakentelevassa toiminnassaan mitään ehdotonta selitystä antaa, ell'eivät sen johtopäätöksetkin ole selviä ja selvästi tunnettavia ihmistunnon emanatsiooneja; sen sommittelut ovat muutoin illusoorisia rakennuskangasteluja, joilla lähtöpohjanaan on kyllä ollut tunteen totuus, mutta joiden jatketussa rakenteessa tämä pohjatunne sitte on löyhentynyt melkein olemattomaksi. Kaikki kauas pohjatunteesta edennyt abstraktsioni, olkoon se näennäisesti rakenteessaan kuinka logillinen tahansa, ei itsessään sisällä muuta vaikuttavaa totta, kuin minkä se lähtöhetkenään on tunnon pohjalta saanut, mitä se ohi sen yrittää todistaa on löyhää ilmasta imettyä fantasteriaa, niin rautaisella logillisuudella kuin se olkoonkin esitetty. Ainoastaan silloin kun ajatusrakenne koko ajan ikäänkuin kumpuaa tunteen havaitsemisesta, kun se on ikäänkuin ilmitullutta tuntoa, silloin se on joka lauseessaan täysiarvoista, eheälle helähtävää totuuden metallia. Sen lausekäytännössä saattaa kyllä löytää himmeämerkityksisiä määritelmiä, mutta se ei senvuoksi menetä selittävää arvoaan, ne sen määritelmät kun eivät johdu toisistaan riippuvista päätelmäketjuista, eivätkä muodosta rengasta uusiin päätelmiin, vaan ovat suorastaan havainnosta ammennettuja mielentilojen kuvauksia, jotka uudessa kuvausyrityksessä helposti voivat tulla korjatuiksi ja kirkastetuiksi. Ajattelu on ihmisen kyky havaita sisäisen tuntonsa liikutuksia.