Helsinki alkoi herätä iloiseen vappuyllätykseen.
Koko huhtikuu oli ollut kolea, mutta viimeisenä päivänä ennen vappua purkautui rankka vesisade. Nuoriso olisi kuitenkin mieluummin tyytynyt kirkkaaseen ja koleatuuliseen kuin sateiseen vappuun. Iltasella tähyiltiinkin nurjin silmäyksin taivaalle, sillä monelle Helsingin nuorista merkitsi vappu vuosikauden ihanimpia elämyksiä — ainakin sellaisten odotusta.
Kun aurinko nyt vappuaamuna nousi, tapasi se jo aikaisin uteliaita nuoria kasvoja, jotka unenpöpperössä ilmestyivät ikkunoihin tarkkailemaan taivaan lakea.
Ja kas! Pilvet, jotka vielä iltayöstä olivat peittäneet taivaan raskaina ja pahantuulisina, olivatkin alkaneet hajota. Aurinko nousi kuin ainakin tietoisena siitä, että sitä odotti moni nuori sydän. Rullakaihtimet ikkunoissa nousivat hurahtaen. Iloisen yllätyksen valtaamina juoksivat aamuvirkut takaisin vuoteilleen. Elämä kaduilla nukkui vielä. Ainoastaan muutamia työn raskaan raatajia liikkui jo matkalla työmailleen, ja myöhästyneet elostelijat, mitkä ajureilla, mitkä jalkaisin, pää olkapäiden suojassa ja päällystakin kaulus korvilla, pyrkivät häpeänsä hätyyttäminä piiloutumaan.
Tämä oli vappuaamu 1891.
Erään yksikerroksisen puurakennuksen ikkunassa Kruununhaassa seisoi kuitenkin jo kello 6:n ajoissa puoliksi pukeutunut mies. Hän oli suunnilleen viidenkymmenen ikäinen, suoravartinen, jäntevä, leuka väkevä ja parraton, silmät kylmähköt, harmaat. Mies katseli kauan kattojen yli kohoavaa aurinkoa, joka voitollisesti taistellen ajoi pilviä sumuineen taivaslaelta karkuun. Silmässä oli kauas suuntautunut ikävöivä katse.
Ovi hänen takanaan narahti, ja siitä pistäytyi esiin melkein samannäköinen nuori pää.
— Joko isä on noussut?
Mies kääntyi:
— Nousin. Ei voi maatakaan. Pitäisi olla kotona. Maa alkaa sulaa. Ja tämä täällä on niin joutavaa.
Varsinkin viimeisissä sanoissa oli kyllästynyt tyytymättömyyden värähdys. Mies istui ja aikoi vetää saappaita jalkaansa.
Ovi oli jäänyt hieman raolleen. Nuorukainen siellä kuului myös pukeutuvan.
— Teillä oli säädyssä eilen ne kirjailijapalkinnot? kuului nuorukaisen puolelta.
— Olihan ne… joutavat.
Miehen hartiat väännähtelivät hieman hermostuneesti.
— Joutavat? kuului toisesta huoneesta. Äänenpaino ilmaisi epäilyä.
— Joutavat!
Korostus osoitti varmaa mielipidettä.
Seurasi lyhyt hiljaisuus.
Mutta vanhemman miehen väittelynhalu oli herännyt. Nuorukaisen kyselyssä ilmenevä toisin ajattelemisen äänensävy loukkasi hänen vakaumustaan. Hän kysyi:
— Kenelle sinä mielestäsi niitä jakaisit?
— Noo, onhan niitä useitakin. Esimerkiksi Juhani Aho ja…
— Vaai Aho! keskeytti vanhempi mies kiihkeästi, samalla pilkallisesti hymähtäen. — Kyllähän niitä rahoja tietysti Pariisissa tarvittaisiin… lokaviemäreissä!
— Älkäähän nyt, isä. Loukkaantumisen värähdys kuului jo pojan äänestä. — Ettehän te saata nyt katsoa asiaa ihan niiden vanhoillisimpain pappien näkökannalta?
— Pha-appien! Kuljenko minä pappien perässä! Koska minä olen ketään hännystellyt?
Mies suoristi ryhdikkään vartalonsa ja silmäili taistelunhaluisena ovenaukeamaan, aivan kuin vaatien poikaa tilille alentavista viittailuistaan. Poika näytti aikovan pitää oman päänsä, mutta alkoi kuitenkin sovittelevassa mielessä:
— Sitähän minäkin. Tehän harkitsette kaikki asiat itsenäisestä.
Mies naurahti hieman leppyneenä. Täyttäessään pientä notkovartista piippuaan hän virkahti:
— No niin. Minulla on talonpojan kanta.
— Pitääkö tällaisissakin asioissa talonpojalla olla erikoinen oma kantansa?
— Totta kai, poikani! Sanoppa nyt, mitä talonpoika hyötyy sellaisesta kirjasta?
— Kunko "Yksin"?
— Niin, sekin.
Nuorukainen pesee toisessa huoneessa kasvojaan pysyen jonkun aikaa vaiti. Pyyhkiessään hän vihdoin virkahtaa:
— Kaunokirjallisuutta tuskin voi olla erikseen eri säätyluokille, talonpojille ja herroille.
— Sitä minä nyt en varmaan tiedä, voiko. Mutta minut on tämä talvi
Helsingissä pannut yhä enemmän epäilemään, että koko sivistys menee
hittoa kohti. Ei se sivistä herrojakaan sellainen kirja kuin tämä
"Yksin", tai sellainen kuin "Salakari".
Oltiin lyhyt aika vaiti, kunnes poika jatkoi:
— Entä jos ei isä pysty oikein arvostelemaan kirjallisuutta?
Miehen otsalle nousi hieman punerrusta. Mutta ilmeisellä ponnistuksella sai hän paisuvan kuohahduksen asettumaan.
— Se on hyvinkin mahdollista, se! hän virkahti jo hieman helpottavasti naurahtaen. — Mutta kun minun täytyy valtiopäivämiehenä ottaa siinäkin asiassa oma kanta, niin eiköhän silloin ole viisainta tehdä niin kuin omalla suomalaisella talonpoikaisjärjellä parhaiten oikeaksi ymmärtää?
Poika ei voinut sanoa mitään sitä vastaan, vaan myönsi:
— On.
Nyt toi punakka palvelustyttö kahvia.
— Hyvää huomenta, Saara, tervehti valtiopäivämies ja katseli huvitetuin ilmein tytön ylenpalttisen tervettä punotusta.
— Hyvää huomenta, herra valtiopäivämies. — Täällä on jo kirjekin ja sanomalehdet.
Valtiopäivämies otti kirjeen tarjottimelta ja silmäili osoitetta. Kansakoulunoppilaan harjaantumattomalla käsialalla oli siihen kirjoitettu: Valtiopäivämies Erkki Pyydysmäki.
— Saiko isä kirjeen? kysyi nuorukainen tullen huoneeseen. Hän oli pitkä ja hoikka, kasvojen muoto isän, mutta silmät ruskeat ja eloisat eikä leuka yhtä väkevä.
Iloisena sanoi vanhempi Pyydysmäki:
— Ainahan tämä Saara minua muistaa.
— Eikö minulle ollut mitään?
— Tuossa on Päivälehtesi ja Pohjalainen.
Nuorukainen otti kahvinsa sekä lehdet ja meni. Tarjotin kahvikannuineen jäi pöydälle.
Tyttö oli jo menossa, kun valtiopäivämies kysyi:
— Pääseekö Saara viettämään vappua?
— Rouva on luvannut.
— Onpa rouva tehnyt siinä oikein. Tuleekin kaunis vappu. Ota tästä,
Saara, vähäisen vappurahaa.
Saara sai markan ja niiasi.
— Kiitos, se on aivan liikaa.
Samassa tuli nuori mies takaisin huoneeseen, otti liivintaskustaan hänkin markan ja antoi tytölle.
— Tässä on vähäisen lisää.
— Hyvänen aika, herra maisteri, minähän saan nyt aivan liikaa, kiittelee tyttö vilpittömästi.
Kun nuorukainen otti markan liivintaskustaan, välähti Pyydysmäen silmä. Poika meni liikoihin! Markka kerta kaikkiaan molemmilta yhteensä olisi riittänyt isän mielestä. Sitä paitsi hän ei koskaan voinut sietää sellaista, että rahaa säilytettiin liivintaskussa. Varsinkin kun oli kysymyksessä "koulupoika", jonka rahanlähteet olivat isän taskussa. Se sellainen rahankäsittely oli rehentelevää. Raha on aina sen arvoista, että pitää joutaa panna se oikeaan rahataskuun ja tarvittaessa sieltä myös ottaa.
— Eikö sinulla ole rahakukkaroa? kysyi isä kiinteänpuoleisella äänellä.
— On.
— Se on, kuule Iiska, sillä tavalla, — minä olen pannut sen merkille, — että niillä on aina rahapula, joilla on niin kiire työntää pois lanttinsa, etteivät ehdi niitä ottaa kukkarosta.
Iiska luki lehteään ja siitä silmiään kääntämättä virkkoi sävyisästi pyytäen:
— Älkää nyt viitsikö — vappuaamuna.
Isä otti ilmeisesti huomioon pojan äänensävyn. Tukahuttaen pahanmielensä ja kirkastuen vapputunnelmasta sanoi hän helpottavasti naurahtaen:
— Taidan kränistä liikoja.
— Eihän se… mutta tietäähän isä, etten minä yleensä tuhlaa.
Isä oli nyt lukenut kirjeensä ja antoi sen Iiskalle.
— Siellä alkavat kevättyöt, virkkoi hän kirjettä, antaessaan. — Täällä on suorastaan vaikea olla, kun kotona kylvetään. Minä olen aina itse kylvänyt ja valvonut.
— Eikö äiti sentään voi valvoa.
— Ei äitikään tiedä kylvöistä, hänellä on omat huolensa. Minun pitäisi olla siellä itse.
— Kirjoittakaa nyt sinne. Eikö se Sameli-setä voisi.
— Mitäs se Sameli!
— Eipä siellä nyt näy muuten mitään hätää olevan.
— Ei ainakaan kirjeestä näy.
Pyydysmäki painui silmäilemään päivän Suometarta. Poika luki
Päivälehteään ja virkkoi vähän ajan kuluttua:
— Tästä päivästä siis alkavat venäläiset postimerkit olla Suomessa virallisia.
— Niin, tuossa myöskin siitä kirjoittavat.
— Tässä myös. Se on suuri, musertava tapaus valtiollisten oikeuksiemme historiassa.
Valtiopäivämies sytytti uudestaan piippunsa ja sanoi:
— Niin on. Ruotsalaisia siitäkin saamme kiittää. Eikä niiden hämäys siihen lopu…
— Kuinka niin? kysyi poika.
— Kyllähän sinä sen tiedät. Ne ovat saivartajia pikkuasioissakin ja suututtavat sillä. Ne tekevät kaikista asioista etuoikeuskysymyksiä, niin oikeista kuin vääristäkin. Ymmärtäähän sen, että ryssä tuntee mahtinsa. Se lyö purevaa kärpästä.
— Niin, mutta pienen kansan täytyy pitää tarkoin kiinni perustuslaillisista oikeuksistaan, joka ainoasta pilkusta, muutoin ne…
— Tietysti! Mutta tiedäthän sinä, mistä tämäkin lähti? Keisari oli huvimatkalla Suomen saaristossa ja lähetti kirjeitä lähimpään rannikon postikonttoriin varustettuina venäläisillä postimerkeillä. Siellä selitetään keisarilliselle postinviejälle, etteivät ne kelpaa! Eikä tämä kuulu olleen edes ainoa kerta, niin että asia oli jo postiviranomaisille ennestään tunnettu. Eikö nyt olisi saattanut ilman muuta, pelkästä kohteliaisuudesta, ottaa vastaan kirjeitä ja panna menemään. Niin minä olisin tehnyt ja maksanut postimerkkivahingon vaikka omastani, ellei muu olisi auttanut. Sellainen härnää turhanpäiten.
— Olivatko ne sitten ruotsalaisia ne postiviranomaiset, kun te niitä…?
— Mitä lienevät olleet. Mutta keitä ne muitakaan. Suomalaiset olisivat sellaisessa tapauksessa tehneet niinkuin minäkin, ja montakohan suomalaista postivirkailijaa tässä maassa lienee, varsinkin rannikolla.
Ylioppilas nauroi.
— Isä taitaa ottaa sen laillisuuspuolen liian käytännöllisesti.
Isä jatkoi vakavaan nuottiin:
— Kenties. Mutta tässä maassa täytyy meidän suomalaisten niin tehdä, sillä muuten nuo kirotut viikingit härnäävät ryssän meidät nielaisemaan. Muistathan sinä miten kävi kieliasetuksen? Ruotsalaiset vaativat, että suomenkielen pääseminen viralliseksi kieleksi olisi pitänyt laillistuttaa perustuslakisäännökseliä. Mutta sellaista olisi ollut mahdoton saada aikaan tässä maassa ennen maailman loppua, sillä kaksi säätyä olisi ollut aina kahta vastaan. Kun se asia ei luonnollisesti voinut olla mikään perustuslakikysymys, vaan käytännöllinen toimenpide suomenkielen saattamiseksi vihdoinkin luonnollisiin oikeuksiinsa, anoivat talonpojat, että se toteutettaisiin hallitsijan vallalla. Niin tekikin keisari Aleksanteri II. Samalla määräsi hän virkamiehille 20 vuoden ajan suomenkielen oppimiseen. Mutta annas olla! Kun kieliasetuksen voimaanastumisen aika tuli, silloin keksi ruotsalainen prokuraattori, että suomenkieli onkin vieras kieli suruisessa Suomenmaassa! Vanha 1734 vuoden Ruotsin valtakunnan laki ei muka tiedä mitään suomenkielestä. Noo, kun tällaista ruvetaan saarnaamaan ja opettamaan ryssille, jotka eivät varmaankaan mitään niin hartaasti odota kuin tilaisuutta saada panna täällä uuden, nyt hallitsevan vallan kieli viralliseksi entisen hallitsevan vallan kielen sijaan, niin ei sellaista laintulkintaa voi pitää muuna kuin tyhmyytenä.
— Minäkin myönnän sen.
— Vai suomenkieli olisi vieras kieli Suomenmaassa! Mutta silloin ne jo saivat väitteillään aikaan sen, että ryssät rupesivat kiinnittämään huomiotaan oikeuksiimme, ja nyt ne ovat päässeet makuun. Siitä se alkunsa sai. Se vyöryy nyt kuin lumipallo. Saat nähdä. Kyllä Yrjö-Koskinen ja Meurman ovat minulle kertoneet.
— Sen minäkin myönnän, että nämä ruotsalaiset ottavat politiikan aina enemmän rotu- ja luokkaetujen kuin Suomen valtion yleisetujen kannalta, mutta…
— No niin.
— Mutta 1885:n valtiopäivillä olivat vanhat suomenmieliset liitossa ruotsalaisten liberaalien kanssa.
— Olivat kyllä, tunnusti valtiopäivämies. — Mutta kyllä Meurman on minulle sen kertonut, miksi silloin yritettiin sitä keinoa suomalaisten oppikoulujen asiassa. Ukko Meurman oli ollut keisarin kruunajaisissa Moskovassa ja toi sieltä tiedon, että Venäjältä on nousemassa myrskypilvi, joka uhkaa Suomen valtiollisia oikeuksia. Hän ja muut vanhat johtajat olivat sitä mieltä, että kotimaiset riidat oli nyt saatava lopetetuksi, jotta oltaisiin sitten yksimielisinä voimakkaampia ryssää vastaan. Siksi sitä kompromissia puuhattiin. Mutta pettivät ne ruotsalaiset silloinkin. Ansaitun rangaistuksen saivat suomalaiset luottamuksensa palkinnoksi.
— Mutta silloin olivat nuoret oikeassa.
— Noo, joskus sokeakin kana löytää jyvän.
— Niin, mutta te saatte, isä, nähdä, että vanhat pettyvät uudestaan nojautuessaan kaikessa luottavasti kenraalikuvernööriin ja vanhoillisuuteen ja vanhoillisuuden päävarustukseen, tuohon…
— Sano pois vain: pappissäätyyn! nauroi isä hieman hermostuneesti.
Poika nauroi jo kevyemmin:
— Pappissäätyyn. Niin, mutta myöskin yleensä ryssän hyväntahtoisuuteen. Sillä ryssä on ikuinen vihollisemme ja pysyy ryssänä, vaikka sen voissa paistaisi. Ja papit, ne eivät ole poliitikkoja.
— Mutta sinähän meinaat itsekin papiksi?
Iiskan silmä livisti hieman arkana isän katseen ohi. Hän virkahti vältellen:
— Niin kai, mutta poliitikoksi en aio. Sitä paitsi ei papin minun ymmärtääkseni tarvitse välttämättä olla vanhoillinen.
Isä oli odottanut jyrkempää vastausta ja äänsi helpottuneesti myöntäen:
— Ei tietenkään. Muuten sinä kai tiedät senkin, etten minä ole käsityksiltäni vanhoillinen.
Iiska katsoi isää silmiin:
— Miten sen ottaakin.
Isä kivahti:
— Mutta jos nyt ei hyväksy Juhani Ahon "Yksin"-kirjaa, onko sillä tuomittu vanhoilliseksi?
— Se edustaa suuntaa.
— Mutta… no, jos se siitä raja käy, niin minä jään vanhoillisten puolelle.
Valtiopäivämies nousi kiivaasti ja täytti piipun.
— Kyllähän isä kai myöntää, että nuorten ja vanhain kesken on kysymys muustakin.
— Tietysti. Kannikasta!
— Muustakin.
— Mistäpä juuri muusta?
— Yhteiskunnallisista uudistuksista, äänioikeudesta, ajatuksenvapaudesta…
— Tiedän, tiedän. Ja sinne teidän puolellenne juoksevat kaikki nuoret tyhjäntoimittajat kuin kisalle tanssihuveihin, tänne meidän puolellemme kaikki vakavammat ja vanhemmat kuin… miten sen nyt sanoisi?
— Kinkerille.
— Olkoon vain! Kinkerillä pitää jotain osata ja näyttää että johonkin kelpaa.
— Tansseissa myös pitää osata.
— Noo polskan, aina sen osaa pelimannin soiton mukaan.
Oli saavutettu tyyni, hilpeä mieliala. Saara kävi kutsumassa aamiaiselle. Mutta samassa, kun he jo olivat astumassa toiseen huoneeseen, kuului ovelta arka koputus. Sai tulla sisään.
Sieltä tuli puoliränsistyneissä entisissä herrasmiehen vaatteissa keski-ikäinen, keskikokoinen mies, jolla oli punertava, aivan hoitamaton parta. Huomasi heti, että siinä oli ollut miehenvärkki, jota elämänkoulu oli muokannut, mutta jonka kohtalo sittemmin oli työntänyt luisumaan kadulle.
Huoneeseen oli jäänyt vain Iiska.
— Huomenta, tervehti vieras ja tarjosi tutunomaisesti kättä, jonkinlainen reipas huumori sädehtien silmistä.
— Ka, Länsipää. Mitäs sinä näin aikaisin?
— Asiat vaativat. En minä lue enää papiksi niin kuin sinä, kuuletko. Olen aikonut liikealalle viipymättä. Ajattelen pientä omaa liikettä. Luulen saavani luottoa. Sen yhteydessä olisi aina mahdollisuus sivutoimiinkin, sellaisiin, jotka miellyttävät, jottei tarvitsisi suoraa päätä painua poroporvariksi. Ajattelen sivutoimena sanomalehtityötä edelleen. Se on minun luonteeni mukaista. Luulen muuten, että minulle pian tarjotaan paikka Suomettaressa.
Länsipää oli istuutunut käskemättä, Iiskan täytyi tehdä samoin.
— Sinä menet Alppilaan? kysyi Länsipää.
— Aion mennä.
— Minäkin pistäydyn. Eihän minulla erikoista… lakkikin on jo hävinnyt.
Länsipää naurahti, mutta tuntui kuin naurahduksen takaa olisi kurkistanut syvä katkeruus.
— Mitäpä sillä lakilla, virkkoi Iiska. Häntä rupesi samassa vaivaamaan ajatus, että Länsipää lyöttäytyy hänen seuraansa. Mutta vieras, joka oli jo ehtinyt perehtyä tämänkaltaisiin tilanteisiin, arvasi Iiskan ajatukset ja virkahti häijynkurisesti:
— En minä sinun kanssasi — taisit jo pelätä?
— En minä mitään.
— Meitä on joukko vanhempia civiksiä, jotka… Mutta te "nuoret" taisitte saada selkäänne kirjailijapalkkio-asiassa talonpoikaissäädyssä.
— Eihän se ole meille erikoinen selkäsauna. Totta kai "vanhojenkin" täytyy harrastaa kirjallisuutta.
— Niin mutta — ne kirjoittavat "Saarijärvellä ja Viitasaarella", kesälomalla ja täydellä palkalla! ivaili Länsipää.
— Nouseehan sielläkin nuoria, jotka tarvitsevat tukea.
— En tiedä, enkä välitä. Minusta te nuoret panette vain liian paljon painoa kaunokirjallisuuteen. En minä sen arvoa kiellä, siitähän se kansalliskirjallisuuden kasvu ja viljelys saa alkunsa. Mutta yhteiskunta, työväenkysymys, köyhäin asiat, ne kaikki jäävät teiltäkin sivuun. Katsohan, mikä taistelu Saksassa riehuu sosialistien ja Bismarckin välillä! Siinä on elämäntuntua.
— Onhan täälläkin.
— Onhan täälläkin — joku suutari! Mutta kun te kerran olette "nuoria", sinäkin, saisi olla enemmän huutoa ja riitaa. Minä, minä pysyn "vanhana" kieliasian vuoksi.
Oikaisten vartalonsa suoraksi hän jatkoi:
— Se riittää minulle elämäntyöksi. Siinä on vielä yhdelle miehelle, vaikka te "nuoret" luulette, että kieliasia on mennyt ohi polttopisteensä. On siinä. Minä kirjoitan siitä toistaiseksi vielä miltei joka päivä. Minä luulen, että lopulta antaudunkin kokonaan sanomalehtityöhön. Mutta kuulehan, Iiska, vippaa minulle kymppi.
Iiska joutui hieman hämille. Pyyntöä hän oli kyllä arvannut odottaa, mutta sittenkin se pirskahti esiin vastenmielisesti yllättävänä.
— Minulla on niin vähän, hän empi.
— Hyvä antaa vähästään, paha ei paljostaankaan. Sullahan on täällä isäsi!
— Isältä ei käy aina.
— Saat takaisin sitten kun tässä ehdin. Minulla on eräs työ tekeillä, josta heti saan Suomettaresta. Ne maksavat paremmin kuin Päivälehti, tiedätkö?
— Vanha, rikas lehti.
— Rikas tai köyhä. En tiedä. Tietysti palkkio riippuu kirjoituksen arvosta. Minulla nyt on oma erikoisalani, tilasto. Tässä maassa ei sitä moni tutki.
— Etkö voi tulla toimeen viitosella?
Länsipää nousi ja ojensi kätensä sen saadakseen.
— Ellet voi enempää. Parempi pyy pivossa kuin kaksi oksalla, hah hah…
Länsipää sai viitosensa, suoristi vartalonsa, nosti pään pystyyn, sanoi hyvästi ja lähti.
Ostettuaan aikoinaan Penttilän herastuomarin talon joutui Erkki Pyydysmäki tuon vanhan ja kokeneen, aikaansa nähden valistuneen ukon kanssa yhä läheisempään vuorovaikutukseen.
Niinä aikoina kohdisti Erkki koko harvinaisen miehisen tarmonsa taloudelliseen toimintaan. Saatuaan taloutensa vakavalle pohjalle alkoi hän kiinnittää huomionsa kunnallisiin, jopa sanomalehtien lukijana valtiollisiinkin ja valistuksellisiin asioihin. Kun Penttilän herastuomari vanhuuttaan erosi kihlakunnan lautakunnasta, asetettiin Erkki tilalle. Näin tuli hän eri teitä vedetyksi julkiseen elämään.
Juuri näihin aikoihin sattui kansallisen heräämyksen aaltoliike kulkemaan yli paikkakunnan, ja Erkki Pyydysmäki joutui sen vaikutuspiiriin. Vääryys, jota ruotsalaisuuden ylivalta Suomen virastoissa ja kouluissa merkitsi, oli vaurastuvan talonpojan silmissä niin räikeä, että hän niihin aikoihin olisi tuntenut olevansa valmis mihin tahansa kukistaakseen sen. Asia kävi siitä yhä pahemmaksi, että mitä enemmän asiaan syventyi, sitä räikeämmältä vääryys näytti. Talonpojan voimilla ja keinoilla ei kuitenkaan voinut tehdä mitään. Näitä asioita miettiessä palautui hänen mieleensä usein sama tunnelma kuin aikaisemmin ajatellessa Pyydysmäen raiskattujen ja laiminlyötyjen maiden viljelyskuntoon saattamista. Silloinkin tuli joka käänteessä tietämättömyyden voima vastukseksi. Se oli nyt kokemuksen ja työn raskaassa koulussa voitettu. Maat kasvoivat. Mutta nähdessään tämän ruotsalaisuuden vallan ja suomalaisen kansan oman kykenemättömyyden auttaa itseään talonpoikainen mies voimattomuudentunnossaan katkeroitui. Oma tieto ei riittänyt mihinkään, ja pojista sai kauan odottaa taistelumiehiä, jos niitä koulutiellekin pani. Erkki Pyydysmäen ainoa koulumestari oli ollut herastuomari. Keskusteluissa oli selvitelty ajan valtiollisia ja valistuskysymyksiä. Oli hankittu myöskin joku määrä näitä asioita valaisevia kirjoja.
Niin sai mies oppineeksi kansallistajunnan aakkoset. Selvimpänä kohosi hänen tajunnastaan jonkinlainen kirkastettu talonpoikais-ihanne suomalaisen kansallisuuden varsinaisena edustajana. Virkamiehet ja kauppiaat olivat jo jotenkin sekaantuneita, niissä oli tottumustensa, käytöksensä, elämänkäsityksensä ja mielitekojensa puolesta jo ruotsalaista herrasvaikutusta. Työväki oli suomalaista. Suurin osa torppareita ja mökkiläisiä elikin niin lähellä tilallista talonpoikaa, ettei siinä ollut välillä mitään selvää rajaa. Erkki vihasi säätyraja-aitoja. Kansalliseltakin kannalta katsoen ne piti hävittää.
Nykyään oli Pyydysmäki raitis, oli ollut jo monta vuotta. Mutta aikaisemmin, kun hänkin vielä otti naukun pitäjän miesten seurassa, saattoi se vaikuttaa sen, että hänen sisällinen talonpoikaisylpeytensä pääsi purkautumaan. Sellaisissa tapauksissa voi hän kyllä sanoa pitäjän nimismiehelle, joka oli jotain vanhaa aatelisperua ja ylenmäärin sukuylpeä:
— Kaikki talonpojat ovat aatelismiehiä niin kuin sinäkin!
Silloin nimismies loukkaantui ja alkoi tuhista. Hän saattoi vetäytyä jonnekin syrjään valittamaan vähemmän äksylle ryyppytoverille lautamies Pyydysmäen hävytöntä talonpoikaisylpeyttä. Pyydysmäki vuorostaan nauroi kohtausta jollekin toiselle kiihtynein mielin kertoen:
— Niillä tuollaisilla pikkuherroilla on niin naurettavan väärä käsitys nykyaikaisesta maailmanjärjestyksestä ja suomalaisen talonpojan arvosta. Niille täytyy sanoa hieman loukkaavasti ennen kuin ne huomaavat. Pitää loukata niin kuin hekin loukkaavat.
Siten hänestä tuli ympäristönsä johtaja, mistä syystä hänet laitettiin valtiopäivillekin.
* * * * *
Vain vanhimman pojistaan, tämän Iiskan, oli hän toimittanut koulutielle. Hänestä piti tulla puhtaasti suomalainen virkamies. Poika oli aikaisimmasta nuoruudestaan saakka tottunut nöyryyteen isää kohtaan. Äidin ja pojan välillä tämä suhde muodostuikin aivan itsestään luonnolliseksi. Sillä äiti oli niitä ihmisiä, jotka vielä senkin jälkeen, kun jo ovat lakanneet rintamaidollaan elättämästä poikia, säilyttävät valtansa lapsiin siinä määrin, että villimmätkin pojat aivan kuin luonnon pakosta noudattavat heidän tahtoaan. Isä oli ollut ankarampi ja vaativampi, varsinkin ensimmäisten lasten kasvattajana; myöhemmin oli hän huomattavasti hellittänyt ohjaksia. Tässä Iiskassa oli sikeytynyt isän tahtoa vastustava halu siitä huolimatta, että sitä ei juuri milloinkaan, varsinkaan lapsena, saanut näyttää. Tämä taipumus oli elänyt salassa sitä elinvoimaisempana, imien uhmaa juuri salaisuudestaan. Suhde ei ollut oikeastaan vihamielinen, usein se voi olla varsin avomielinenkin. Se oli pikemmin vierastava, hiukan eristävä, hieman eri suuntiin vetävä.
Ensimmäinen Iiskaa koskeva syvempi erimielisyys vanhempain välillä sattui silloin, kun oli ratkaistava minkä uran hän yliopistoon tultuaan valitsisi. Isä olisi halunnut pojasta mieluummin lakimiestä saadakseen antaa isänmaalle yhden puhtaasti suomalaisen virkamiehen. Mutta äiti ajoi pappisuran asiaa. Äidille tulivat avuksi pojan luonteenominaisuudet. Nehän vetivät jonkun verran runolliseen haaveiluun muistuttaen samalla papillisista taipumuksista. Äidin tahto voitti.
Pojalla itsellään ei siihen aikaan ollut aavistustakaan mistään "urasta". Lyseon penkkejä hieroessaan oli hän ajatellut vain kaikkea muuta, eläen päivän kerrallaan, ilman mitään tulevaisuuden suunnitelmia. Kun niitä myöhemmin ilmestyi näköpiiriin, ajatteli hän vain ylioppilaselämää ja sen iloja. Mitä sitten seuraisi, sen saisi vastaisuus ratkaista. Hän valitsi vastustelematta pappisuran.
Valtiopäivämies Erkki Pyydysmäki kuului valtiollisilta mielipiteiltään ehdottomasti vanhoihin. Suometar oli 15 vuotta ollut hänen raamattunsa ja Penttilän herastuomari hänen profeettansa. Yhdessä asiassa Penttilän vaikutus kuitenkin jäi heikoksi: Erkki Pyydysmäessä ilmeni aina hienoinen vastenmielisyys pappeja kohtaan. Hän kyllä kävi kirkossa ja täytti kaikki vaatimukset, mutta ei päässyt luonnostaan mihinkään. Papeista puhuttaessa hän usein laski huumorinsa valloilleen ja näki mielellään naurajat puolellaan. Mutta jos joku olisi sanonut hänelle, että pojasta tulee jumalankieltäjä tahi vaikkapa vapaakirkollinen tai jotain muuta sellaista sekavaa, joka poikkeaa säännöllisestä, hyvästä arvokkuudesta, olisi hän hyvin luultavasti nostanut myrskyn.
Kun nuori ylioppilas nyt oli viime syksystä saakka ollut Helsingissä, oli kotoisten suunnitelmien taivaalle alkanut kuitenkin nousta hieman pilviä. Iiska oli ruvennut tuntemaan omituista henkistä vetoa nuoriin. Tämä oli saanut alkunsa aivan pienestä ja vaatimattomasta kosketuksesta: hän oli kirjoittanut muutamia novellikokeita ja tarjonnut ne nuorten lehdissä julaistaviksi. Ne olivat herättäneet hieman toiveitakin ja saattaneet tekijän muutamien kirjailijanuorukaisten tuttavuuteen. Niissä piireissä eivät kirkolliset ja papilliset harrastukset olleet siihen aikaan aivan korkeassa kurssissa. Seuraus oli, että Iiska Pyydysmäelläkin oli jo ollut hetkiä, jolloin hänen oli vaikea tunnustautua teologiksi. Ennen ei hän ollut huomannut siinä mitään vaikeutta. Päinvastoin oli, varsinkin syksyllä, mieluistakin ilmaista tällä tavoin, että on niin vakava ja määrätty elämänsuunnitelma.
Nyt oli tämä kirjallinen harrastelu käynyt uhkaavaksi. Ensin se tuntui viihtyvän aika hyvin yksissä teologisten opintojen kera. Mutta sitten rupesi sydän pitämään novellisepän puolta ja hieman vieromaan kuivakiskoisia kirkkoisiä. Olihan niilläkin tosin määrätyt luonteenominaisuutensa, joihin kirjallisen teologin nuori mieli saattoi kiintyä. Edustihan heidänkin ajattelunsa erikoistapauksissa runoutta, jossa etsijä löysi monta mielenkiintoista vivahdusta. Mutta kun näitä havaintoja joutui arvioimaan totuutena, jonka perustukselle oli laskettava se julistus, minkä levittäminen oli tuleva elämäntehtäväksi, pyrki toisinaan nousemaan hiki.
Tällöin henkisesti heräilevä ylioppilas asetteli mielellään rinnakkain runouden ja kirkkoisät. Mieleen nousi vertaileva, ajan ilmassa liikkuva rinnastus: tässä kukoistava, elinvoimaa uhkuva verevä nuori tyttönen, joka hymyilee joka asenteessa, tuossa vanha kuihtunut luostarisetä, jonka silmäniskun ainoana ymmärrettävänä vivahduksena oli elämänviha. Tässä tilassa täytyi nuoren miehen kevättalvella usein tunnustaa itselleen, että hän oli vahvasti rakastunut novelliin ja kyllästynyt kirkkoisiin.
Niin alkoi ajatus askaroida runouden lumoavissa maailmoissa. Teologisten opintokirjojen rinnalle hänen pöydälleen ilmestyivät kaunokirjalliset ja estetiikkaa käsittelevät teokset. Kirkkoisät saivat oppia odottamaan. Nuori ylioppilas tutki maailmaa ja runoutta. Joskus kyllä vilahti mielessä kysymys, eikö koko papin urasta olisi luovuttava. Ratkaisulla ei kuitenkaan ollut kiirettä. Nuori maalaisylioppilas nautti elämän uusista vaikutelmista ja harrasteli esteettisten ja kirjallisten mielikuvien keväisessä hurma-aallokossa. Hetken ylioppilastuttavuudet ja kirjalliset suhteet olivat sellaisinaan elämän tarkoituksena ja kunnianhimon päämääränä.
Tästä henkisen aherruksen ja keväisen luomisriemun keitaasta alkoi Iiskan sielussa pian nostaa päätään uudistaja. Se oli ennestään tuntematon ilmestys tämän maalais-ylioppilaan mielessä. Taiteellinen ja kirjallinen riemu ei enää silloin ollut pilvetön. Yhteiskunta ei enää pysynytkään vain romaanin ja teatterin kirjallistaiteellisia tehtäviä varten muovailuissa puitteissaan, vaan se ryntäsi tosi elämään, itse katsomoon. Siiloin näki läheltä. Paljastui yllättäviä, rikollisia, rumia, särkyneitä puolia. Siinä kirkui rinnan hirveä köyhyys, hätä ja tuska ylellisen rikkauden ja nautinnon ilojen kera. Siinä kilpailivat valhe ja totuus, petos ja rehellisyys, itsekkyys ja suurin uhrautuvaisuus.
Nuori ylioppilas sai ensi herätyksensä elämänkauneuden lumoista. Se aalto kantoi hänelle runollisen ajatuksen ja kynän käteen. Samalla tiellä kohtasi vihdoin myöskin todellisen elämän. Yhteiskunta, jonka nimeä hän ennen tuskin oli kuullut — ainakaan ei hän ollut siihen huomiota kiinnittänyt, — tuli vastaan arkipukimissa. Siellä, arkielämässä, oli kamalan ummehtunutta, ristiriitaista, vanhoillista. Ihmiset näyttivät puolisokeilta, eikä toisten itsekkyydellä, enempää kuin toisten kärsimyksellä, ollut mitään rajoja.
Iiska ei enää voinut nauttia siitä mitä omisti, ei edes siitä millaiseksi oman elämänsä ajatteli. Suuria palkkoja, kauppavoittoja, etuoikeuksia — kaikkia sellaisia tuntui tukevan aina jonkinlainen rikos, siveetön etuileminen.
Sellaiseksi rupesi elämä hahmoittumaan. Hänen kävellessään Helsingin katuja tahi pääsiäisen seudussa kotikylän kujia koskettivat vaikutukset kuin näytelmä teatterissa. Mikään maailmanparantaja ei hänen sielussaan voimia kokoillut eikä toimeensa valmistunut. Siellä heräili vain herkkävaistoinen, tunteva nuori mies, joka näissä kokemuksissa tunsi osaaottavan ihmisen sääliä tai taiteilijanäkemyksen riemua, joskus yhteiskunnallisen syntisyyden kirpeätä tuskaa.
Kaunokirjallinen tuotanto oli siihen aikaan nousukurssissa. Se oli monen mielestä ihaninta elämän työtä. Mutta siihen ei varmaankaan voisi antautua pappi, varsinkaan nuori, joka apulaisena joutuu esimiestensä johtavan käskyvallan alle. Kunhan ei olisi papillista esivaltaa. Kunpa voisi ja saisi saarnata niinkuin itse totuuden käsittää. Hän, Iiska Pyydysmäki, varmasti julistaisi saarnoillaan taistelua sanankuulijain ennakkoluuloja, vanhoillisuutta, taloudellista vääryyttä ja elämän rumuutta vastaan.
Nekös vuorostaan hyökkäisivät kimppuun! Eiväthän sanankuulijat, enempää kuin tuomiokapitulitkaan, salli puhuttavan muusta kuin anteeksi annetuista synneistä ja armosta, ihmisten omasta kelvottomuudesta ja avuttomuudesta. Silloin ei heille mikään vääryys ole kadotukseen vievä synti, vaan jokaiselle kristitylle Kristuksen kuolemassa varattu vapaus.
Miten uskaltaisi äidille ilmaista aikeen luopua teologiselta uralta? Se olisi hänelle uskonnolliseen vakaumukseen kohdistuva katkera pettymys. Isälle olisi se vain pelkkä kunniakysymys, hänen mielestään se osoittaisi vain huikentelevaisuutta. Sen lisäksi oli isä kevättalven kuluessa kiintynyt yhä lujemmin "vanhoihin". Vastenmielisyys "nuoriin" oli samassa suhteessa kasvanut. Hän ottaisi tämän asian varmasti politiikan kannalta. Hän oli talven kuluessa käynyt pari kertaa itse Yrjö-Koskisen ja jonkun kerran Meurmanin luona. Ja poika ei saattanut hymyttä karkoittaa mielestään sitä mielikuvaa, että isä oli näiltä käynneiltä palatessaan näyttänyt sellaiselle kuin olisi hän palannut jumalanpalveluksesta.
Uhma pyrki kuitenkin nousemaan. Eihän tässä ole valittavana elämänura isälle enempää kuin äidillekään, vaan hänelle, nuorelle ylioppilaalle, joka ei aio ruveta leipäpapiksi eikä kenenkään käskyläiseksi, vaan katkoa kahleet, joilla elämä yrittää vyötellä. Hän on valmis vanhempien hyväksi uhraamaan rakkauden, mutta ei luovuttamaan elämäänsä vanhempien ahtaille mielihaluille. Se olisi liian vähäpätöinen tarkoitus. Renki, joka henkisesti nukkuu kapalosta hautaan, tahi talonpoika, jolle akka ja talo ja pikku rikastuminen on elämän tärkein sisältö, ne sen voivat tehdä. Entäs isä? Eikö hänelle ollut suomalainen kansallisuus ja sen nostattaminen pyhä asia? Eikö isän talonpoikaisylpeys ollut saanut sisältöään tästä pyhästä asiasta? Mitähän näistä olisi Pyydysmäen vaarivainaja, isän isä sanonut! Isän Yrjö-Koskis- ja Meurman-palvontaa olisi se äijä varmaan pitänyt herrain häntyröimisenä, hullutuksena ja kuolemansyntinä. Mutta jos äijä nyt eläisi, siitäkö isä välittäisi mitä hän sanoisi! Varmaan hän nauraisi vasten naamaa ja sanoisi: näitä asioita ette te, isä kulta, ymmärrä.
Elämä on niin suuri ja laajenee yhä. Siinä paljastuu suunnattomat määrät laiminlyötyjä tehtäviä ja uusia tehtäviä, joiden tarvetta ei ole ikänä ennen tunnettu. Kuten esimerkiksi ajatuksenvapaus. Ihmiset ovat tässä maassa nukkuneet kauan. Suomalainen ajatus on uinunut kapalossaan. Ei se ole mitään vapautta tarvinnut, ainoastaan kääreitä, tuutijoita ja hoitelijoita. Mutta nyt se potkii kapalossaan. Se huutaa ja vaatii vapauttaan! Ja sitten yhteiskunnan köyhien asia. Köyhyyttä on pidetty Jumalan rangaistuksena ja rikkautta siunauksena. Mutta nyt sanoo eräs suutari, että köyhyys on rikos. Vanhat eivät sitä usko. Isä sanoo suutaria nihilistiksi — mutta poika luulee, että suutari on oikeassa.
Isä ja äiti eivät näistä asioista ajattele niinkuin hän, poika. Jos äiti ymmärtäisi, ettei Jumala mitenkään voi tahtoa sitä, että poika periä hänen uskonnollisen ajatuskuvansa, ja jos isä käsittäisi, että kansallisuusasiassa on hetken tärkein tehtävä nostaa köyhät puutteestaan ja julistaa ajatuksen vapautta ja ajattelemisen välttämättömyyttä, he varmasti käskisivät pojan jättää papin uran, jos hänen elämäntehtävänsä sitä vaatii.
Mitä hän sen jälkeen tekisi, sitä ei hän tietänyt. Ainakin hän kirjoittaisi ja puhuisi näistä uusista ajatuksistaan. Niissä muutamissa novelleissaan ja runokokeissaan, jotka hän oli kirjoittanut, oli hän tuntenut syvää luomisen riemua. Se kohosi huippukohtaansa silloin, kun sai lukea kirjoitelmansa lehdissä. Silloin tunsi suuren, arvokkaan elämän esimakua. Tunsi tekevänsä jotain, olevansa jotain.
Iiska Pyydysmäki oli jonkin verran tuttu Juhani Ahon, Kasimir Leinon ja Pekka Päivärinnan kanssa. Nuo nuoremmat olivat leppoisia, hyväntuulisia poikia, varsinkin ensinmainittu. Juhani Ahon nimi olikin jo noussut nuorten taistelutunnukseksi. Kumpaisellekin oli elämä tuulettamista, ikkunain aukomista, ainaista sotaa ahdasmielisyyttä ja ennakkoluuloja vastaan. Iiska oli saattanut olla mukana vain syrjäisenä, aluksi aivan huomaamattomana nuorena kuulijana, sitten oppilaana. Pari kertaa oli ujoa nuorukaista seuroissa mainittu teologina äänensävyllä, joka kutsui kunniasta aran nuoren veren poskille. Silloin hänessä heräsi pelko, että teologin nimi sulkee häneltä piankin kirjalliset piirit. Päivärinnan tuttavuus oli syntynyt isän välityksellä. Mutta yhteisymmärrystä ei syntynyt. Ikäero oli liian suuri ja harrastukset erilaiset.
Kysymystä uran valinnassa helpotti jossain määrin se yleinen mielipide, että nuoren ylioppilaan pitää ensimmäisenä ylioppilasvuotena, lukujen hätyyttämättä, saada katsoa ympärilleen ja tutustua elämään semmoisenaan. Isä kyllä oli aluksi vaatinut heti käymään pontevasti lukuihin käsiksi. Mutta tultuaan itse talvella valtiopäiville osoitti hän aika pitkälle menevää mukautuvaisuutta. Oliko hän siihen saanut vaikutteita ulkoapäin, on tietymätöntä. Mutta terävällä huomiokyvyllään oli hän jo havainnut joukon omia puutteitaan. Hän oli tarkka seuraelämän mies. Ero herran ja talonpojan välillä kiusasi häntä entistä enemmän. Hän ei sietänyt loukkaantumatta sitä alentumisen vivahdusta, jolla eräät herrasmiehet kohtelivat niin häntä kuin muitakin talonpoikaisia edusmiehiä. Se kiihoitti häntä itsepintaisesti pukeutumaan haarniskaan talonpoikaisten tapojen ja tottumusten puolesta. Mehän olemme talonpoikia, talonpoikain säätyedustajia! Tulee olla ja pysyä talonpoikana puvultaan ja tavoiltaan. Hän teki niin ja huomasi aivan pian sen vaikuttavan suuriinkiin kuuluisuuksiin. Alentuvaisuuden nöyryyttävä vivahdus heikontui. Mutta voitto vei hänet siihen, että joutui seuraamaan toisten säätyveljien esiintymistä tarkan huomaavaisesti. Ivailuun taipuva luonne löysi sopivaa maaperää vaistoilleen. Erkki Pyydysmäki oli aina vihannut kiiltokaulusta, kun näki sen talonpojan kaulassa. Itse kääri hän kaulaansa mustan silkkihuivin ja luulotteli sen olevan parhaiten talonpojan säädynmukaisen. Villahuivi edusti arkimaisuutta, kiiltokaulus narrimaisuutta. Miksi? kysyi Iiska. No siksi, sanoi isä, mutta ei osannut selittää. Se oli vain hänen mielipiteensä ja sillä hyvä.
Vaikka valtiopäivämies usein näki ylioppilaspoikansa käsissä kirjoja, joitten ei mitenkään saattanut katsoa kuuluvan teologiseen kurssiin, sorvaili hän niitä koskevat kysymykset kuitenkin tavallisesti leikin muotoon: pitääkö papin tietää tuollaista? Tahi: se akkain sielu on niin yksinkertainen laitos, ettei sen hoitoon tarvita mitään filosofiaa eikä estetiikkaa…
Heti aamusta päivin vallitsi Helsingin pääkaduilla yleinen ryssäläisvastainen mieliala. Kaikki aamulehdet olivat kirjoittaneet siitä, että tänään se nyt todellakin alkoi venäläinen postimerkki liikkua Suomen postireiteillä Suomen postileimalla leimattuna. Koko kevättalven oli kansallis-valtiollisen ilmapiirin yläpuolella lakkaamatta leijaillut vaaniva kaksipäinen kotka. Varsinkin nuoret nyrkit olivat taskuissa puristuneet. Säätyjen keskusteluita oli seurattu harvinaisen hartaasti. Jokaisessa valtiollisessa lausumassa etsittiin siihen kätkettyä kärkeä ja uhma-ajatusta.
Kieliryhmät olivat eristäytyneet entistä kauemmaksi toisistaan. Ruotsalaiset syyttivät suomalaisia venäläisten hännystelystä, suomalaiset ruotsalaisia venäläisten ärsytyksestä. Mikään vaisto tai äly ei sanonut, mikä oli oikein. Yleisesti arveltiin, että keisari oli meidän puolellamme, mutta Venäjän panslavistit kävivät hänen kimppuunsa usuttaen ja pakottaen. Kuinkas oli käynyt Puolan? Samaa kohtaloa suunniteltiin nyt Suomelle. Juttuja kerrottiin siitä, miten täällä erinäiset nimeltä mainitut johtavat miehet olivat ruvenneet opiskelemaan venäjän kieltä voidakseen ottaa selon siitä mitä venäjänkielellä maatamme vastaan kirjoitettiin ja voidakseen antautua tositaisteluun, jonkun tiedettiin opiskelevan kieltä voidakseen sanoa itse keisarille suomentotuuden. Nämä miehestä mieheen kiertävät jutut innostivat jokaista, näissä ilmiöissä aavistettiin Suomen taistelurintaman muodostumisen alkua.
Tänään, Vappuna, ei Helsinki silti ollut mitenkään surupuvussa. Esplanadeilla ja Aleksanterinkadulla hälisi nuorta keväistä parvea aamusta alkaen, mitkä kevät- mitkä viimevuotisissa kesäpuvuissaan. Valkoiset ylioppilaslakit näyttivät valkoisilta ruusuilta näiden värikkäiden parvien vilinässä. Virta, joka noudatteli näitä "valkoruusuja", suuntausi kohti ylioppilastaloa. Esplanadilla jyrisivät ja loksottivat raskaat omnibusvaunut, joita vetäväin suurten hevosten rautainen jalanisku viritti jykevään tahtiin koko liikkuvan Helsingin. Sitä hämmensi ja hoputti säestyksenä pika-ajurihevosten nopeampi askel, mutta tasoitti ja tyynnytti kuormahevosten raskas, jykevä harvakseen lankeeva, seppämäinen kalke. Kaupunki humisi.
Yhtäkkiä soivat torvet Kappelissa. Suomen laulu. Vapputunnelmassa supattelevat kävelijät Esplanadilla vaientavat supatustaan, mutta jatkavat matkaansa. "Finspångilla" käy pari vanhemmalle puolen kallistuvaa herrasmiestä salkut kainaloissaan. Toinen niistä on Yrjö-Koskinen, vartalo hieman kumarassa. He keskustelevat hiljaa. Mutta kun Suomen laulun sävel raikuu, pysähtyy juttu, korva herkistyy, ilme käy totisemmaksi, kirkastuu pian hillityksi, sisälliseksi hohteeksi. Kun kappale on loppunut, nyökkää Yrjö-Koskinen päätään. Hän käy uudelleen kiinni katkenneeseen keskusteluun. Mutta sana nousee nyt kuin varmemmalta pohjalta. Toisen kasvoille nousee hymy. Silloin kajahtaa Porilaisten marssi. Rumpua lyödään. Keskustelu katkeaa uudelleen, hymy kirkastaa nyt myöskin Yrjö-Koskisen ilmettä. Hän suuntaa katseensa lavaa kohti ja pysähtyy taas. Vartalo suoristuu. Molemmat seisovat siinä muutaman silmänräpäyksen, ilmeisesti soiton lumoamina.
Pohjois-Esplanadilla on nuorenväen kulkue saanut vauhtia. Porilaisten marssi vaikuttaa sähköittävästi. Jalkaan tulee pontta ja tahtia, askel käy sotilasmaiseksi. Vartaloon tulee ryhtiä, pää nousee pystymmäksi, käsivarren heilahdus käy tahdikkaaksi, ja sormet puristuvat nyrkkiin. Vihdoin saa sielu virityksensä, niin että tekee mieli laulaa ja silmä käy kovaksi.
Ihmisvilinä on kasvanut. Siinä käy ristiin rastiin kaikenlaista väkeä. Työläiset ovat työmatkallaan. Tuossa työmies työtamineissaan käy läpi juhlapukuisen joukon uljaasti ja väistämättä, hyödyllisen kelpo työmiehen aatelisvaakuna koko olemuksessaan. Mutta kohta silmä tapaa toisen, joka ilmeisesti kärsii työpuvustaan tässä joukossa. Muutamia työläisnaisia puikkelehtii arkoina, ikäänkuin asunsa halpuutta häveten ja joukkoa vierastaen tässä kukoistavan nuoruuden kevättään juhlivassa parvessa. Paperisilpeiden kaupustelijat tarjoavat uutuuksiaan ja saavat innostuneita ostajia. Niitä käyttelee vielä säästeliäs aikakausi hilliten. Mutta kirjavan paperipyryn aiheuttama tuisku synnyttää sitä välittömämmän hilpeyden ja riemun.
Ylioppilastalon edustalla ovat suomalaiset ylioppilaat Alppilaan lähdössä. Ruotsalaiset ryhmittyvät hieman ylempänä. Neitosia monilukuisissa värivivahduksissa parveilee lähettyvillä. Väinämöinen korkealla korokkeellaan näyttää ikäänkuin elostuneen, ja Ilmarisen moukari melkein liikahtelee. Suomalaiset ylioppilasrivit alkavat jo liikkua, laulajat lippuineen etumaisina, parit ja parvet järjestyvät. Muu yleisö katuvierustoilla soluu hiljaa ja huomaamatta nuorisonuomaan.
Ilma on kolea, mutta aurinkoinen ja kirkas. Iloinen vire, jonka laulu ja ylioppilaskulkue on saanut aikaan, leviää kaduntäyteiseen ihmisvilinään ja kohtaa pian päivän yhteisen uhmatunnun. Se ilmenee laulunvivahduksessa, joukkojen kuiskeessa, silmien katseissa. Jokaisen laulun, sanan tai muun tunneilmaisun takaa kurkistaa suomalainen, jota näkymätön kaksipäinen kotka hätyyttelee. Kurkistajan ilmeessä ei nyt tällä hetkellä väreile hätä eikä pelko, pikemmin usko, joka kasvattelee hillittyä uhmaa. Mielikuvissa kangastelee tulevaisuus ja sen hämärtyvillä ääriviivoilla kaksipäinen kotka pakoon lyötynä. Suomalainen nauraa, laulaa, juttelee ja kuiskuttelee kuin konsanaan kaikessa rauhassa, aivan kuin postimerkkimanifesti olisikin hänen kansallisten unelmiensa kiinnekirja eikä mikään valtiokaappaus!
Eräässä jälkijoukossa tapaamme valtiopäivämies Pyydysmäen kulkemassa rinnan muutaman lihavan kauppiaan ja tämän ainakin yhtä lihavan rouvan kera. He astuvat omana ryhmänään juuri Kaisaniemen läpi, ohi ravintolan laululavan. Siinä laittautuvat ruotsalaiset ylioppilaat laulujärjestykseen hieman äänekkäästi hälisten, samalla kuin pöytien luona kuhisee paikkoja varaten Helsingin ruotsalainen hienosto.
Yhtäkkiä kuuluu lavalta rysähdys. Kaikki ympärillä havahtuvat pelästyneinä. Lavan lattia on sortunut, ja siellä hälisevä ylioppilasparvi, mikä kumossa, mikä pystyssä pysytellen, meluaa ja huutaa. Havaitaan kuitenkin heti, ettei kukaan ole vahingoittunut. Tapaus aiheuttaa vain hilpeyttä ja leikinlaskua.
Äsken tapaamamme seurue oli juuri kulkemassa ohi lavan, kun se sortui.
Säikähdyksestä selvittyään, virkahti rouva matkaa jatkettaessa.
— Ryssän valta nousee.
Siihen ei kohta kukaan vastannut. Mutta lyhyen kotvan kuluttua sanoi mies:
— Meidän mamma ennustaa.
— Niin tuosta lavan putoamisestako? kysyi Pyydysmäki kiinnittäen ennustukseen nyt vasta huomiota.
— Säitä kai. Sitähän sinä tarkoitat? kysyi mies.
— Sitäpä tietenkin. Ryssä ottaa pois meidän perustuslakimme niin ettei saada mitään laulaa.
— Tokko se nyt sentään niin, arveli Pyydysmäki.
— Saattepa nähdä! intti rouva.
Pyydysmäessä alkoi herätä tulkinnan tarve. Hän virkahti:
— Pikemminkin… pikemminkin voisi ajatella sen ennustavan ruotsalaisuuden vallan sortumista, jos se nyt mitään ennustaa.
— Sitä se minustakin, jos mamma nyt tahtoo antaa tuollaiselle tapaukselle merkityksen.
Herra oli Pyydysmäeltä kotoisin oleva entinen kauppias Jaakkola. Hänen ensimmäinen vaimonsa oli kuollut. Tämä ennustava rouva oli hänen toinen vaimonsa. Nyt harjoitti pariskunta pientä lihakauppaa Helsingin torilla ja tuli tyydyttävästi toimeen.
— On sillä tuollaisella merkitystä, väitti rouva kiihkeästi. — Minä vain pahoin pelkään, että se koskee suomalaisiinkin eikä vain ruotsalaisiin.
— Muijalla on hieman taipumusta puolustaa ruotsalaisia.
— No minä tahdon seisoa oikeuden puolella! huudahti rouva. — Mitä se sellainen on, että aina heitä panetellaan. Ne ovat meidänkin lihapöydässä aivan yhtä hyviä ostajia kuin ikänä suomalaiset.
— Lihakaupassa saattavat olla, myönsi Pyydysmäki, — mutta ne sortavat suomalaisia ja menettelevät ryssää kohtaan tyhmässä ylpeydessään niin röyhkeästi, että ryssä kiihtyy ja vihastuu nielemään meidät kaikki.