Porvoossa, Werner Söderström, 1897.

I.

— Minä väitän, että lumi jo on sulanut. Entä sinä? Lyödäänkö vetoa?

— Minä olen aivan samaa mieltä kuin sinä. Viime päivinä on satanut paljon.

— Emme siis voi lyödä vetoa!

— Mutta jos minä sanon, ettei se ole sulanut. Mitä pannaan?… Jos sinä voitat, niin…

— Sinun pitää minulle esimerkiksi ommella jotakin… ja minä…

— Annat minulle jonkun kirjan!

— Hyvä.

He naurahtivat, ojensivat toisilleen kätensä ja läksivät rientämään ylös mäkeä. Päästyään harjulle, suuntasivat he paikalla askeleensa sinne, missä oli äkkijyrkin kohta.

— Minä olen voittanut, minä olen voittanut! riemuitsi Aili.

Rotkon pohjalla näkyi todellakin vielä läjä liankarvaista lunta. Tiheät puut ja suuri kivilohkare estivät päivän säteitä milloinkaan pääsemästä sinne.

— Kummallista! sanoi Eero. — Minkä kirjan tahdot?

— Sen saat sinä päättää. Minkä vain annat.

Aili taipui kiireesti taittamaan kellastunutta heinää maantienlaidasta. Hänen poskensa hehkuivat ja sitä ei hän tahtonut näyttää. Heidän ympärillään leveni laaja näköala: vihreään vivahtelevia metsäisiä harjanteita, joiden ääriviivat tasaisina kaartuivat taivasta vastaan, siellä täällä vettä tai jokunen asumus ja maantie, joka ponnisti ylös ahteita, pian kadotakseen laaksojen peittoon, sitten taas sukeltaakseen esiin mutkikkaana kuin luikerteleva mato. Mäen alla oli torppa.

Miten monta kertaa Aili jo tänäkin vuonna oli seisonut siinä Kiutun mäellä antaen silmänsä seurata puunlatvojen sorjia muotoja. Maaliskuusta asti oli hän miltei joka päivä tehnyt sinne toivioretkensä, nähdäkseen kevään kehkeytymistä. Sillä sieltä saattoi kaikista parhaiten seurata, miten mättäät paljastuivat, miten lumi metsästä aleni ja mihinkä karvaan puut milloinkin pukeutuivat. Veljensä Pekan kanssa oli hän kevättalvesta retkeillyt hankia myöten kauas saloille. Pekka oli hänelle kertonut suunnitelmiaan, selittänyt miten hän viljelyksensä järjestäisi, miten ojittaisi suot, mitä kylväisi mihinkin paikkaan. Kiutun mäelle näkyivätkin kaikki Kaarilan maat. He olivat istuneet kivellä päiväpaisteessa. Ja Pekka oli puhunut tyynellä äänellään ja tehnyt levollisia liikkeitään vainioita ja niittyjä kohti, Ailin ajatusten usein ladellessa kaukana muilla mailla.

Eeron tultua Kaarilaan oli Aili hänestä saanut uskollisen toverin. Teiden vielä ollessa huonoja, ei hän saattanut käyttää polkupyöräänsä, ja niin he tekivät pitkiä jalkamatkoja, huolimatta kelirikoista ja epävakaisista ilmoista. He kävivät "katsomassa kevääntuloa", niinkuin he nimittivät retkiensä tarkoitusta. Kiutun mäki oli ensinnä paljastunut lumesta. Sen rinteiltä olivat he löytäneet ensimmäiset vuokot. Ja koivun kylkeen mäen harjalla oli Eero eräänä lämpöisenä iltana piirtänyt heidän nimensä. Mutta syvällä rotkossa mäen alla löytyi vielä lunta. Ja sen sulamista kävivät he nyt miltei joka päivä katsomassa.

Eero oli asettanut pyöränsä puuta vastaan. Hän oli urheilupuvussa: lyhyet housut, matalat kengät ja takin alla pehmeä paita, jonka alaskääntyvää kaulusta piteli punainen, sidottu silkkiliinanen. He seisoivat äänettöminä pitkän aikaa. Ajatukset palasivat vähitellen siihen uomaan, jossa ne olivat liikkuneet ennenkuin he olivat ruvenneet kiistelemään lumesta Kiutun mäen rotkossa.

— Ei, katkaisi Eero äkkiä hiljaisuuden, paljastaen päänsä ja antaen ilman hivellä otsaansa, — en olisi ikinä aavistanut että kevät maalla voi olla näin ihana. Olen aina kuvitellut elämän tällaisessa sydänmaassa sietämättömäksi paitsi juuri kesällä. Tämä toukokuu täällä on mieleni muuttanut: olen täällä nuorentunut, voinpa sanoa uudesta syntynyt. Tänne luonnon helmaan olisin voinut ennenkin tulla, sensijaan että olen istunut kevätkauden ummehtuneessa Helsingissä.

— Niin, mikset ole tullut! hymähti Aili ja nosti hetkiseksi päätään.

Hän oli astellut pää kumarassa. Maalaamattomalla kepillä, jota hän piti kädessään, huiski hän tuontuostakin ilmaa tai kosketteli tietä.

— Niin, miksen ole tullut? toisti Eero. — En ole tietänyt tulla enkä kai nytkään olisi osannut täällä nauttia, enkä olisi päässyt osalliseksi luonnon salaisuuksista, jollet sinä olisi minua opastanut. Kas, emo Luonnolla on ihana aarreaitta, mutta avaimia siihen on hän jakanut ani harvoille. Sinut, Aili, on hän tehnyt uskotukseen.

Hän käänsi tyttöön kasvonsa, jotka olematta säännölliset olivat sangen kauniit. Kalpea ihonväri oli otsalla valkoinen ja siitä alkoi pehmoinen, ruskea tukka. Nenä oli päästään hiukan pyöreä, huulet paksuhkot, ylähuulessa parranuntuvia. Silmät olivat ruskeat ja ne ne omituisella loistollaan hallitsivat koko hänen olentoansa. Niissä oli jotakin kummallisen verhottua, pohjatonta.

Tyttö ei kääntänyt katsettaan tiestä, jota hän asteli. Hänen sieraimensa hiukan värisivät, muutoin ei mikään hänen kasvoissaan ilmaissut mielenliikutusta. Valkea huivi oli sidottu niskaan sillä lailla että päät valuivat olkapäille, otsalta oli se sileänä kuin nunnan päähine.

— Sanot, alkoi hän hitaasti, — että omistan avaimen… Niin, minä sen omistan, avaimen luonnon salaisuuksien valtakuntaan. Se onkin ainoa aarteeni…

Viime sanat kuiskasi hän kiihkeästi ja nosti päätään. Eero seurasi häntä ihastunein katsein. Oli hetken äänettömyys. Tyttö jatkoi:

— Mutta minä en ole tyytyväinen sittenkään, tahdon pois, en tiedä minne… Miksi tahdon pois? Olenhan onnellinen, äiti, Pekka, kaikki ovat minulle niin hyvät kuin kuuluisin taloon omana lapsena. Ja minä kiittämätön olento…

— Kuinka hyvin sinut ymmärrän! huudahti Eero. — Se on niin luonnollista, sillä olethan nuori: sinun täytyy saada nähdä hiukan ulommaksi kotinurkkia, päästä nauttimaan maailmasta ja elämästä…

Kiinnittämättä huomiota hänen sanoihinsa jatkoi tyttö ikäänkuin omia ajatuksiaan selvittääkseen:

— Vasta kolme viikkoako sinä Eero olet ollut Kaarilassa…? Niin, ei sitä ole enempää. Mutta kaikki on muuttunut. Sinä tulit Helsingin rikkaasta elämästä yksinäisyyteemme, kerroit kaikista riennoista ja pyrinnöistä siellä. Olinhan kyllä sanomalehdissä lukenut tuosta kaikesta, mutta itse olin aina jäänyt loitolle… Varsinkin kun sinä kerroit taistelusta, jota siellä käydään suomalaisuuden oikeuksien voittamiseksi, niin minä heräsin ikäänkuin unesta… Täällä koko pitäjässä puhuu herrasväki ruotsia, enkä ollut tullut ajatelleeksikaan että olisi toisin, vaikka kyllä aina olen rakastanut kansaa. Ja kansa on näillä mailla tottunut kuulemaan säätyläisten puhuvan ruotsia. Kerran esimerkiksi kun eräässä talossa kirkonkylässä oli kesävieraana muuan professorin perhe ja minä kysyin isäntäväeltä, mimmoista väkeä he olivat, niin sain vastauksen: "olivathan ne niin ystävällisiä, hyviä ihmisiä ja olivathan ne muuten ihan kuin herrasväkeä, mutta puhuivat suomea!" Eikö se nyt ole kuvaavaa?

Eero nauroi.

— Ja minäkin, kuinka olen voinut elää niin sokeana? jatkoi Aili. — Sitä ei enää voi auttaa. Mutta nyt on minuun syttynyt tarve rakastaa kansaani entistä enemmän, minä tahdon jotakin tehdä sen hyväksi, vaikuttaa… Mutta samalla minä täällä ikävöin niin sanomattomasti. Tahdon pois. Miksi ja minne? Täällähän juuri on kansani. Tänne pitäisi minun siis jäädä…!

— Kyllä. Tänne sinun pitääkin jäädä, mutta ensin täytyy sinun hiukan saada nähdä maailmaa, nauttia elämästä. Katso, nuoruus sitä vaatii… En ole taitanut tulla sitä sanoneeksi, mutta olen usein ajatellut, että Helsinkiin sinun pitäisi päästä joksikin aikaa. Ethän vielä ole pääkaupunkia edes nähnyt.

Aili säpsähti.

— Helsinkiin! sanoi hän ja silmät loistivat.

— Niin juuri. Olet nyt kahdenkymmenen kahden vanha, mutta nuoruutta ei sinulla oikeastaan koskaan ole ollut samassa merkityksessä kuin muilla. Eikö totta?

— Kuinka niin…?

— Oletko edes koskaan oikein tarpeeksesi tanssinut…? Nuoruus vaatii, että ihminen joskus saa heittäytyä hillitsemättömän ilon valtaan, oikein täysin siemauksin juoda elämän maljasta… Oletko koskaan sitä tehnyt…?

Aili mietti.

— En sillä tavoin. Ja jos Helsinkiin pääsisinkin, niin en itse asiassa tiedä, osaisinko siellä nauttia. Täällä kotona nautin metsästä, keväästä… Mutta Helsingissä, vieraitten ihmisten joukossa, mistä siellä nauttisin…?

— Sepä oli kysymys, verraton kysymys! Tietysti konserteista, teattereista… Menenpä niin pitkälle että tanssiminen — ajattele: sileä, suuri permanto ja hurmaavat valssin sävelet — suuresti tulisi sinua huvittamaan!

Aili hymyili niinkuin hymyillään mahdottomuudelle. He astuivat alas mäkeä, poikkesivat valtatieltä ja tulivat portille, josta polku vei torpalle metsässä.

— Ehkä huvittaisi, sanoi Aili, — tanssinhan mielelläni. Mutta ei ajatella sitä. Huviretkiin ei nyt ole varaa. Tuletko Niemelään?

Vastaamatta avasi Eero portin ja jatkoi:

— Minäpä alan puuhata ja saat nähdä että lupa tulee. Olen minä eläessäni ajanut läpi vaikeampiakin asioita.

Eero puhui kiihkeästi, voitonvarmuudella. Aili nauroi, se vain kiihdytti Eeroa. Äkkiä lensi hänen päähänsä tuuma, ja hän näpäytti sormiaan niinkuin hänen tapansa oli sellaisissa tilaisuuksissa.

— Marraskuun lopulla panee Osakunta toimeen arpajaiset kansansivistyksen hyväksi syrjäisillä seuduilla. Juuri niihin sinun pitää tulla. Minä pyydän sinut paikalla masurkkaan. Saanko kunnian…

Kohteliaalla kumarruksella, aivan kuin tanssisalissa kääntyi hän Ailin puoleen. Ilme hänen kasvoillaan oli kokonaan muuttunut. Hän oli sinä hetkenä ikäänkuin riisunut maalaisnaamarinsa ja pukeutunut kaupunkilaisasuunsa. Ailin seuraavat sanat palauttivat hänet taas entiselleen.

— Kiitos, kiitos — valitettavasti minä en osaa masurkkaa.

— No, minä opetan sinulle! Saat nähdä että tulet tanssimaan aivan erinomaisesti. Ah, millä ylpeydellä minä sinua sitten vien!

— Hyvä. Jos nyt siis opin masurkkaa, jos syksyyn asti eletään, jos Helsinkiin pääsen ja niihin arpajaisiin tulen — niin sitten tanssitaan yhdessä se masurkka.

Ailin äänessä oli niin paljon epäilystä, ettei siinä olisi voinut enempää olla jos hänelle olisi esitetty mikä mahdottomuus tahansa. Tutunomaisesti avasi hän tuvan oven ja astui edellä sisään.

— Kas, Aili neiti itse! pääsi emännältä iloisena huudahduksena.

Hän tahtoi viedä vieraat kammariin, mutta heidän erityisestä pyynnöstään jäätiin tupaan. Eero istuutui penkille ja nosti syliinsä pikku tytön, joka oli leikkinyt lattialla. Aili otti taskustaan kirjeen.

— Tulin oikeastaan muoria tapaamaan, sanoi hän. — Kai hän on kotona?

— Tuollahan se lienee uunilla. Kuule, tule sieltä alas, neiti on täällä… Se on taas näihin aikoihin ollut niin kipeänä. Aiottiin sunnuntaina viedä vaivaistalolle, mutta jaksaneeko tuo kärryissä olla, kun ei rekikelin aikaan tullut viedyksi.

Tamppuihin kääritty olento kömpi voihkien alas uunilta. Aili talutti hänet penkille ja istuutui hänen viereensä.

— No, mitä nyt kuuluu?

— Mitäs muuta kuin tätä vanhuutta ja huonoutta.

— Mutta kunhan vaan jaksatte vaivaistalolle, niin tulee parempi ollaksenne. Siellä on lääkärinhoitokin likellä. Ja minä olen mukaanne kirjoittanut kirjeen johtajattarelle. Hän on hyvä ihminen.

— Eikö muori mielellään menisi? kysyi Eero.

— Eipä taitaisi mennä, on jo tottunut tähän elämään täällä, kun koko ikänsä on tässä ollut.

Muori ei puhunut mitään. Aili taputti hänen kättään ja lohdutteli:

— Ei nyt ensinkään pidä huolehtia. Kirkonkylään tullessa käyn aina teitä katsomassa ja käyväthän nämä kotiväetkin silloin tällöin.

— Ja tässä olisi vähän kahviin, sanoi Eero ja pisti hänen käteensä hopearahan.

Eukko heltyi siunaamaan hyvää nuorta maisteria. Sillaikaa tervehti Aili torpan tytärtä, joka oli tullut tupaan.

— Tässä se on leikkitoverini Olka, esitteli hän Eerolle.

Punastuen niiasi tyttö ja pyyhittyään kätensä esiliinaan ojensi sen Eerolle. Hän oli punaposkinen ja roteva kuin itse terveys. Hymyillessä tuli leukaan kuoppa. Hiukset olivat palmikkoina käärityt pään ympäri. Kun hän ujosti avasi suuret ruskeahtavat silmänsä, oli hänen olennossaan jotakin sanomattoman viehättävää. Hymyillen Eero tarkasti häntä.

— Mitä kuuluu? kysyi hän, kun äänettömyys alkoi ruveta painamaan.

— Ei mitään liikaa.

— Sinun pitää pian käydä meillä, sanoi Aili ja laski kätensä hänen olkapäilleen. — Naapurit ollaan, mutta sinua ei koskaan näe Kaarilassa ja ennen sitä joka päivä oltiin yhdessä.

Hetken kuluttua lausui Aili jäähyväiset. Emäntä tahtoi kyllä välttämättömästi pidättää vieraat kahvilla: pannu oli jo tulella, oliko nyt niin kiire. Mutta Aili syytti illan tuloa. Emäntä ja Olka saattoivat vieraita ulos. He tahtoivat nähdä maisterin ajavan "velhonsiivellään".

— Onpas siinä aika veikale, päivitteli emäntä. — Jo sitä nyt sentään metsäkyläläinenkin alkaa tottua, niitä kun kesäiseen aikaan yhtämittaa hurisee tästä ohitse. Mutta ensi kerran kun näin, niin ihan luulin paholaisen irti päässeen.

— Ja minulta, nauroi Olka, silmien veitikkamaisen arasti seuratessa nuorta maisteria, joka nousi polkupyörälleen, — oli hevonen karata Kiutun mäessä, kun ensi kerran tuli tuollainen vastaani…!

Emäntä jäi portille, karkeat kädet aitaan nojautuneina. Olka läksi vielä kappaleen matkaa Ailia saattamaan. Valkolakkinen nuorukainen kiiti jo kaukana. Keväinen päivä näytti lämmöllään hivelevän maita, jotka vasta olivat kuivaneet kirren jäljeltä. Laihojen vihanta oli verestä, metsä hiirenkorvalla, pientareilla kohosi nuori koiranputki ja punertavat nokkoset, kellertävää hiekkaa oli vasta levitetty tielle. Kymmenet kiuruset ylenivät ilmassa, kaikkialla tuoksui. Pilvetkin alkoivat hajota, niiden lomitse pilkotti jo sininen taivas. Jokainen puu tuntui vapisevan kuin unelmien vallassa, lehto lupasi iloa ja onnea.

— No, Olka, virkkoi Aili, kun he hetken olivat olleet ääneti, — onko se totta mitä kerrotaan?

Polttava puna lensi tytön kasvoille ja totisena hän vastasi:

— Ihmiset puhuvat paljon! Ei niihin ole uskomista.

— Mutta eiväthän he mitään pahaa ole puhuneet, vain sanoneet että Niemelän Olka taitaa olla morsiamena. Minä oikein ilostuin, kun sen kuulin. Älä toki noin pahastu, Olka kulta!

Tyttö oli vetänyt huivin silmilleen, niin ettei kasvoja voinut nähdä.

— Mitä siitä, jatkoi Aili, — että hän on vain renki! Älä sinä siihen katso. Jos hän on kelpo mies, niin pian hän kokoaa sen verran varoja, että otatte torpan täällä Kaarilan alueella.

Olka ei vastannut mitään ja Ailikin vaikeni, antaen ainoastaan ystävällisen katseen seurata leikkitoveriaan. Mutta sen jälkeen ei Olkalla näkynyt olevan halua jatkaa matkaa, he sanoivat toisilleen hyvästi ja Aili asteli yksin eteenpäin.

Sanomattomasti hän sinä hetkenä nautti yksinäisyydestään. Syvin vedoin hän hengitti ilmaa. Hän iloitsi siitäkin, että Eero oli ajanut niin kauas. Päästyään mäen toiselle puolelle, ojensi hän ylös käsivartensa ikäänkuin syleilläkseen avaruutta, mutta kavahti samassa, sillä Eero oli kääntynyt takaisin ja tuli jo tienmutkassa.

— Et aavista, kuului hänen äänensä, — miten ihania suunnitelmia minä tässä sinua varten valmistan!

— No? Sitä matkaako sinä todenteolla ajattelet? Älä toki huoli, ei siitä mitään tule. Ei minun huviretkiini ole varaa. Sano mieluummin, eikö se ole kaunis tyttö se Niemelän Olka?

— On, kaunis, oikein kaunis. Mutta kuule, ei siitä matkasta tarvitsisi tulla huvimatkaa. Helsingissä ei yksin huvitella. Siellä olisi sinulle paljon oppimistakin.

Aili punastui.

— Sen tiedän liiankin hyvin, sanoi hän katkerasti. — Älä minulle sitä muistuta.

— Kuule, loukkasinko sinua? Aili! Vakuutan etten sitä tahtonut tehdä. Suo anteeksi! Tarkoitukseni oli vain herättää sinussa luottamusta. Matkastasi ei tarvitsisi tulla huvimatka, koska se nimi sinua niin kauhistuttaa. Tahtoisin sinulle näyttää kuinka Helsingissä tehdään työtä ja kuinka siellä uhrataan hyväätekeviin tarkoituksiin. Ei toki iltamia ja arpajaisia, kokouksia ja keskusteluja pidetä huvin vuoksi. Velvollisuuden tunto auttaa vähempivaraisia, se on joka… Aili, mitä sinä mietit? sanoi Eero äkkiä nähdessään punan tytön poskilla.

Hän sanoi sen kiihkeästi, hämmentääkseen vaikutuksen, jonka hän tahtomattaan oli tullut tehneeksi. Mutta kului hyvän aikaa, ennenkuin Aili vastasi.

— Mitäkö minä mietin? Helsinkiä ajattelen. Sinne tahtoisin päästä. Jollen juuri oppimaankaan, sillä siihen olen liian vanha — niin näkemään. Sinä varmaankin naurat, kun sanon, että minulle jo tuottaisi iloa nähdä nuo paikat, joista sanomalehdissä olen lukenut, yliopiston, ylioppilastalon, Ateneumin, Arkaadiateatterin… Ah, niin, ja tutustua johonkin kirjailijaan, taiteilijaan…!

— Minä lupaan tutustuttaa sinut niin moneen kuin tahdot, sanoi Eero lämpimästi. — Voipa olla että joku taiteilija paikalla pyytää saada sinut maalata ja joku kirjailija paikalla lainaa sinulta piirteet päähenkilölleen seuraavassa teoksessaan.

— Niin, se olisi hurmaavaa, mutta… eihän siihen ole varaa. Maijan koulu…!

— Mutta tänä vuonnahan siitä tulee loppu. Maija jää kotiin ja sitten on sinun vuorosi.

— Niinkö luulet? — Aili loi häneen tutkivan katseen. — Ei. Maijalla on suuret tuumat. Hänestä tulee vielä etevä nainen. Ei hänellä ole aikaa istua Kaarilassa.

— No mitä kummia?

— Hän kielsi minua sitä kertomasta, sillä hän tahtoo itse esittää asiansa. Älä siis siitä mitään virka.

— En, en.

— Hän aikoo ylioppilaaksi. Tyttökoulun päätettyään menee hän yhteiskouluun.

Eero purskahti nauruun. Ailin katse riippui hänen kasvoillaan.

— Kas vain, mitä se lapsi on osannut miettiä!

— Hän ei ole niinkään lapsi kuin luullaan.

— Älä sano, hän on hyvin lapsellinen!

Metsä oli loppunut. Puukäytävä vei Kaarilan vainioiden halki. Mäeltä näkyivät talon pärekatot ja päärakennuksen valkeat pielet. Punaisesta portista tultiin aitaamattomalle alalle, jolla olivat hevostallit ja navetat vinttakaivoineen. Pihamaata ympäröi matala kiviaita, jonka vartta seurasi korkea sireenipensaikko. Asuinrakennus oli haaltuneen punainen, avonaiselta verannalta nousi lipputanko. Rakennuksen päätyä varjosti kolme vanhaa riippukoivua. Katon takaa näkyi puutarha.

Hevostallin edustalla kengitettiin hevosta. Mies piteli ruunan jalkaa ja toinen vuoli kavioa.

— Tuossahan on Pekka itse, sanoi Eero. — Nyt käyn paikalla hänen kimppuunsa. Saat nähdä että kaikki onnistuu.

— Ei, ei vielä, hätääntyi Aili. — Nythän hän kengittää hevosta. Joskus toiste… Mutta olen aivan varma siitä että hän vastaa tarvitsevansa niin ja niin paljon heinänsiemeniin ja kääntöauroihin… joten ei minun matkaani ole ajatteleminenkaan!

Heidän liketessään nosti Pekka päätään. Hän oli seisonut kumartuneena ja hänen kasvonsa olivat tulipunaiset. Ilme niissä oli mitä hyväntahtoisin. Hänen sarkatakkinsa oli napitettu ylös asti, saappaat ylettyivät polven yläpuolelle.

— No, sanoi hän, — joko lumi oli sulanut Kiutun mäestä?

— Ei vielä kokonaan, sanoi Eero ja istuutui kaivonkannelle. — Mutta
Kaarilan laihot ne tänä vuonna ovat kerrassaan kauniit.

— Niin ovat, innostui Pekka. — Huomasitteko kahta viimeistä sarkaa?
Ne ovat luujauhoilla lannoitetut.

— Vai niin. Se on siis hyvää ainetta, jatkoi Eero. — Mahtaa tulla erinomainen vuosi.

— Ainakin alku lupaa.

— Mutta, huomautti renki, — ennen syksyä voivat pakkaset panna ja rakeet raivata.

— Niin se on maamiehen… Aili, neuloisitko vähän kaulaliinaani. Se on pöydälläni. Lähden aamulla kuntakokoukseen.

Aili poistui taloa kohti, astui porstuasta saliin, heitti ohi kulkiessaan katseen suureen peiliin ja tuli omaan huoneeseensa. Valkeille seinille ja ikkunoita koristaville kasveille lankesi ulkoa punertava hohde. Hän avasi ikkunan, riisui huivin päästään, kiinnitti esiliinan vyölleen ja läksi kyökkiin.

— Missä rouva on? kysyi hän piialta, joka pani perunapataa tulelle.

— Maitokammarissa.

Juoksujalan tuli hän sinne. Tie oli viertävää ja kivistä, mutta hän karttoi taitavasti kivet niinkuin ihminen hyvin tuttua tietä astellessa. Hän tapasi äidin kuorimasta maitoja.

— Otetaanko viiliä illaksi? kysyi Aili hengästyneenä.

— Vai joko olette kotona.

Äiti ei kääntynyt, hän tunsi tytön äänestä. Aili tarttui suureen viiliastiaan, joka oli asetettu erilleen, ja riensi ulos. Pihalla tuli Pekka häntä vastaan ja tahtoi häntä auttaa.

— Älä rasitu, sanoi hän ystävällisesti.

Eero pyyhki portaiden luona polkupyöräänsä. Aili näki hänen juuri kääntyvän katsomaan heihin päin. Hän vältti Pekan käsiä, jotka ojentuivat kannettavaa ottamaan ja kiiruhti ylös kyökin portaita.

Illallispöydässä oli hän sanattomana ja kalpeana, mutta kukaan ei sitä huomannut, sillä kaikki nauroivat Eeron juttuja. Hän kertoi kaskuja eräästä opettajasta, jota koulupojat olivat pitäneet pilkkanaan, hän matki hänen ääntään ja liikkeitään. Syötyä tarjosi hän tädilleen käsivartensa ja talutti hänet sohvaan. Hänelle oli tullut tavaksi ruokasalin avarassa sohvassa ilmaista tädillensä erityiset toivomuksensa. Hän selitti sen tarpeelliseksi sentähden, että tuulentupien särkyessä helposti saattoi seurata pyörtymiskohtaus taikka muu pahoinvointi, jolloin sohvan pehmeät nojat olivat tarpeelliset.

— No veitikka, sanoi Emma rouva ja taputti ystävällisesti miehensä veljenpoikaa olkapäälle.

Aili, joka oli istuutunut ikkunan ääreen ompelemaan Pekan kaulaliinaa, painui syvemmälle työhönsä.

— Kulta täti, sanoi Eero, — nyt et saa kieltää…

— Riippuu aivan siitä mitä pyydät…

— Sinä käyt jo totiseksi… Sitten en sano mitään!

— Niin, niin, sinä olet jo vietellyt meidät tarpeeksi moniin hullutuksiin. Ajattele vain: uudet sadetakit ja hatut tänne maalle, meidän esiintyäksemme niissä Kaarilan harakoille!

— Mutta tällä kertaa en tahtoisi mitään hullua! Päinvastoin hyvin viisasta ja järkevää…

— No, sano se sitten…!

— Laittaisiko täti huomenna päivälliseksi kaalikäärylöitä.

— Siinäkö se nyt oli koko juttu, jota niin juhlallisesti valmistit! Sinuun pitäisi suuttua, senkin veitikka! Kenellä luulet tähän aikaan olevan kaalia. Viime vuotiset ovat aikoja sitten lopussa eikä uusia vielä ole kasvanut.

— No sitten toinen asia… Mutta et saa kieltää! Tämän Ailin pitäisi välttämättömästi, aivan välttämättömästi päästä vähän tuulottelemaan. Olen ajatellut, että jos hän syksyllä tulisi Helsinkiin… Onhan hän jo täysikasvuinen nainen eikä ole Helsinkiä nähnyt.

— Vai sitä se olikin! Olisit heti voinut tunnustaa asiasi kulkematta kaikenlaisia kiertoteitä… Onhan se muuten aivan totta, että Ailin pitäisi päästä vähän…

Aili painui taaskin syvemmälle työhönsä. Laskeva aurinko paistoi hänen kasvoilleen ja vaaleille hiuksilleen. Huulet olivat lujasti koossa, silmäripset riippuivat pitkinä alas luomista. Hänen kasvonsa olivat soikeat, kapeat, otsa matala. Mustan hameen poimuista paljastui kaulan siro kauneus. Salin ovella seisoi Pekka.

— Sinä olet aina niin hyvä! riemuitsi Eero, — sinä niin ymmärrät nuorten tarpeet. Aili, Aili, kuule, sinä pääset Helsinkiin!

Aili ei kohottanut silmiään, povi vain nousi ja laski.

— Mutta tahtooko Aili nyt niin todenteolla Helsinkiin? kysyi Pekka.

Tyttö avasi häntä kohti harmaat silmänsä. Hänen katseestaan henki tavaton kylmyys.

— Olen sinne jo halunnut vuosikausia, sanoi hän, — sen hyvin tiedät.

Hetkeksi vaikenivat kaikki.

— On tässä ollut niin paljon menoja, alkoi Pekka vihdoin. — Ostin juuri heinänsiemeniä ja luujauhoja ja lisäsin karjaa.

Aili katsahti Eeroon: "enkö minä sanonut?" näytti hänen katseensa kysyvän.

— Syksyllä taas, jatkoi Pekka, — ovat korot maksettavat, mutta jos tästä suinkin suoritaan, niin kyllä Aili pääsee!

— Jos, jos, äänteli Aili ikäänkuin itsekseen. — Se ainainen jos!

— Kuuletko, kuuletko? — Eero hypähti ylös ja tarttui hänen käteensä, — pois tänne, niin opetan sinulle masurkkaa. Pää pystyyn ja katso minua silmiin!

Hän veti hänet mukaansa saliin. Käsityö putosi lattialle. Pekka nosti sen pöydälle, se oli hänen kaulaliinansa. Hän istuutui salin nojatuoliin ja katseli ääneti eteensä. Eero komenteli Ailia, tehden notkeita, kauniita hyppyjä, viheltäen nuottia ja tuontuostakin polkien tahtia. Aili seurasi puoleksi väkisin. Hän näki veljensä huolestuneet kasvot. Ilme niissä oli miltei lapsellisen hyvä. Hän oli helakkaihoinen, hiukset seisoivat pystyssä kuin siilillä. Koko hänen olennossaan oli jotakin, joka empimättä herätti luottamusta.

— Aili, virkkoi Pekka pitkän aikaa vaiettuaan, — tule tänne, niin puhutaan suoraan. Minä sanon mitä minä ajattelen, sano sinäkin mitä sinä.

Tanssista punoittavana seisahtui Aili hänen eteensä. Hänen suupielissään väreili uhka, hänen mielessään kiehui katkeruus. Pekka jatkoi:

— Sinä olet viime aikoina ollut niin omituinen, milloin iloinen, milloin totinen, milloin äreä, yleensä niin epätasainen…

— Kuule Pekka, keskeytti Eero ja laski kätensä hänen olkapäilleen, — ajattele sitä, että sisaresi on nuori. Täällä Kaarilassa on kovin yksinäistä.

— Se on totta, että olet nuori ja ettei täällä maalla ole tilaisuutta seuraelämään. Varsinkin oli tässä viime vuosi hyvin hiljainen, mutta siihenhän oli syynä isän kuolema… Vaan onhan meillä nyt kevät ja Eero on ollut ilonamme ja pian tulee Maija…

— Mutta, alkoi Aili, vaivalla hilliten äänensä, — kevättä ja kesää seuraa pitkä talvi… Maija kyllä tulee, mutta yhtä paljon kuin siitä iloitsen, pelkään sitä… Nyt olen puhunut suoraan!

— Kuinka niin? kysyivät kuin yhdestä suusta Emma rouva ja Pekka.

— Ettekö sitä ymmärrä? Hän tulee Helsingistä, hän kertoo koulusta, tovereista, yhteisistä iloista ja huveista, hän odottaa ystäviltään kirjeitä… Minä, minulla ei ole mitään, minä olen saanut kasvatukseni kotona…

— Siksi, puuttui puheeseen Emma rouva, — että koulussa tulit sairaaksi…